Lapsen innolla lähdin ”kouluun”, vuonna 1993.
Uuden oppiminen kiehtoi, vaikka heti alusta asti oli selvää ettei minusta lukutoukkaa tule, luokan priimusta.
Olen yrittänyt enemmän, mutta huomannut vähempikin riittää.
Ihailen opettajaa ja hänen rautaisia hermojaan, kun hän on minua yrittänyt luokalla pitää.
Olen oppinut paljon kuuntelemalla ja esimerkkejä seuraamalla.
Oppikirja on tullut rakkaaksi ja ollut ahkerassa käytössä. Opettajalle on voinut ja voi kertoa kaikesta kaiken.
Ystävät ovat tukeneet, niin etten luokalle ole jäänyt.
Lähellä on ollut, etten ole joutunut jälki-istuntoon, kun oppiaineena on ollut suru. Yhtään en olisi halunnut sitä opiskella.
Mutta jälleen kärsivällisesti opettaja on ohjannut ja saanut minut jopa surun opiskelusta innostumaan.
Olen oppinut, että minun on lupa itkeä. Minun ei tarvitse aina olla vahva.
Olen saanut heittäytyä opettajan syliin silloin, kun omat taidot ovat loppuneet.
Olen voinut nostaa sieluni ylistykseen kaikesta huolimatta.
Olen saanut taipua polvilleni, sisimpäni kulkiessa ihan kumarassa.
Luottavaisena katson opettajaa silmiin ja kiitän, miten mahtava hän on työssään.
Fyysiset lajit, nuo opitut tavat ”farisealaisuus” olisivat helppoja, mutta parhaat tulokset syntyvät, kun kukaan ei näe.
En tiedä yllänkö kiitettävään, mutta sen tiedän, että opettaja ei ehtoja anna ja suvivirsi soi tästäkin aineesta.
Heidi Korhonen