Aloin virkata pitsikassia, mutta lanka loppuikin kesken. Mietin, purkaisinko kaiken jo tekemäni, mutta en hennonut jättää kesken aloitettua työtä. Ompelin kassiin jatkopalan pellavakankaasta, mutta lopputulos näytti melko vaisulta. Keksin kirjoa kankaaseen pieniä etupistoja. Kirjoin ja kirjoin, kunnes katsoin työtäni uudelleen: ”Nyt saa riittää!” Seuraavaksi ompelin kassiini kahvat – pellavasta tietenkin. Nekin kirjoin täyteen etupistoja. ”Voi, mitä sekatekniikkaa!”, huokailin mielessäni, mutta viimein sain kassini valmiiksi. Siitä tuli jotain ihan muuta, kuin aluksi suunnittelin.
Niin on ollut myös elämäni laita. Kaikki, mitä olen itse suunnitellut, on vaihtunut johonkin aivan muuhun. Olen saanut käyttää matkan varrella kaikkia lahjojani, mutta vain satunnaisesti – silloin, kun niitä on tarvittu. Pidän kirjoittamisesta, tutkimisesta, historiasta, kielistä, ruoanlaitosta, valokuvaamisesta, laulamisesta ja käsitöistä, mutta minusta ei ole tullut minkään alan asiantuntijaa.
Olen luonteeltani avoin ja utelias, mutta toisaalta aivan äärettömän ujo ja arka. Silti olen seikkaillut siellä ja täällä: mitä erilaisimmissa työpaikoissa, turvakodeissa, evankelistakurssilla, puhujamatkoilla ja tv:n haastattelu- ja ajankohtaisohjelmissa. Vaikka koti on minulle kaikki kaikessa, olen joutunut muuttamaan ympäri Suomea yli 30 kertaa.
Haaveilin kahdesta lapsesta, mutta sain niitä lähes kerralla kolme. Opiskelin sairaanhoitajaksi, mutta urani jäi lyhyeksi rankkojen elämänmuutosten myötä. Seuraavaksi luulin, että minusta tulisi toimittaja, mutta Jumala johdattikin minut muutamaksi vuodeksi eduskuntaan. Kun se vaihe päättyi, mietin, mitä nyt?
Olen ollut uskossa reilut 30 vuotta. Koko sen ajan olen tavalla tai toisella kipuillut kutsuni kanssa. Kun sitten tunsin olevani surkeista surkein kristitty, minut siunattiin kotiseurakunnassani evankelistaksi. Olin varma, että alkaisin kiertää seurakuntia vierailevana puhujana, mutta minusta tulikin maallisen työn tekijä, kouluttaja aikuiskoulutuksen puolelle. Siitäkään minulla ei ollut aiempaa kokemusta.
Jossain vaiheessa, rankkojen koetusten keskellä, surin, että elämäni parhaat vuodet oli kulutettu loppuun. En olisi uskonut, että vasta ne kokemukset läpikäyneenä saisin voimaa, sisua ja rohkeutta ottaa vastaan aivan uusia haasteita ja tehdä asioita, joihin en koskaan olisi uskonut kykeneväni.
Elämäni on ollut rikasta. Kaikki sen koukerot ovat tuoneet eteeni paljon hyviä ystäviä, merkityksellisiä kohtaamisia ja mielenkiintoisia kokemuksia. Jos elämä olisi mennyt, niin kuin minä sen suunnittelin, olisin jäänyt monta arvokasta opetusta vaille.
Nautin rauhallisesta arjesta, mutta tiedän, että olosuhteet voivat muuttua milloin vain. Elämäni ei kulje omien suunnitelmieni mukaan. Siksi en ole enää vuosiin jaksanut huolehtia sen ajoituksista ja suunnan muutoksista. Myönnän auliisti, että en ymmärrä omasta elämästäni mitään. Tarvitseeko edes?
Minna Rissanen
Äiti, vaimo, kouluttaja, käsityöläinen ja evankelista