”Nytkö minä joudun viettämään monta kuukautta sisällä?”

  Näin mietti kenialainen Mary Njehia-Huri lähes kauhuissaan, kun hän ensimmäisen kerran katseli ensilumen peittämää pihamaata, mikä vielä edellisenä iltana oli ollut syksyisten sävyjen värittämä. Pieni poika vierellä kummasteli myös näkemäänsä. Ohi kulkeva naapurin isäntä huomasi ikkunalla ihmettelijät, otti lunta käteensä ja heitti ilmaan lumipallon iloisen hymyn saattelemana. Marya hämmästytti vielä enemmän! Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin tämä ja moni muu muisto saa Maryn nauramaan iloisesti.
  Joseph ja Mary tulivat Suomeen töiden perässä. Joseph oli ystävystynyt Keniassa suomalaiseen lähetysmatkalla olleeseen opettajaan, ja tämä sai nuorenparin innostumaan uudesta kotimaasta. Taisi siinä olla vähän Jumalallakin sormensa pelissä.
  Muutto Suomeen elo-syyskuun pimeneviin, kylmeneviin iltoihin on jäänyt mieleen. Uskovaiset seurakunnasta olivat kalustaneet pienelle perheelle kodiksi parakin erään perheen pihamaalle. Siellä oli kaikki tarvittava uutta elämää varten. Vieraat ihmiset olivat rakkaudella laittaneet kaiken valmiiksi. Jopa ruoat olivat kaapissa valmiina odottamassa, ja lisäksi jääkaappi täyttyi ensimmäisen kuukauden ajan naapurin rouvan toimesta. Tästä lämpimästä vastaanotosta Mary on edelleen otettu ja kiitollinen.
  Niin lähti elämä käyntiin uudessa kotimaassa, vaikka Mary kyselikin ensimmäisten viikkojen aikana Jumalalta: miksi tänne? Kylmään, hiljaiseen pohjolaan? Mutta vähitellen tuo iloinen ja nauravainen Mary alkoi sopeutua. Siihen auttoivat seurakunnan sisaret, jotka eivät jättäneet Marya yksin, vaan ottivat hänet koteihinsa ja opastivat arkisten asioiden parissa kädestä pitäen.
  Mary oli kotiäitinä ensimmäiset vuodet. Hän oppi pitämään hiljaisista, ujosti hymyilevistä suomalaisista, jotka lämpenivät hitaasti, mutta varmasti. Hän oppi uusia asioita, kuten ajamaan polkupyörällä. Tämä muisto on yksi niistä, mikä naurattaa pariskuntaa edelleen. Mutta niin vaan mieheensä nojaten tämäkin taito opittiin. Aikaa kului, ja pariskunta opiskeli suomenkieltä. Sen myötä Marylle heräsi ajatus töihin menosta, ja niin tuo rohkea nainen haki töitä, vaikka kielitaito olikin vielä heikko.
  Ensimmäinen työpaikka oli siivoojana. Se oli hyvä, sillä siinä hommassa ei tarvinnut niin paljon puhua, mutta kun kielitaito karttui, Mary käveli päättäväisesti ryhmäperhepäiväkotiin ja sai harjoittelijan paikan. Tämä tarmokas nainen ei tyytynyt tähän, vaan opiskeli töiden ohessa perhepäivähoitajan ammattitutkinnon sekä myöhemmin vielä lähihoitajaksi erikoistuen lapsiin. Tämä kaikki vaati valtavaa sitkeyttä. Ehkäpä se oli sitä kenialaista luonnetta, mutta Mary sanoi, että se löytyy  jokaisesta naisesta, ihonväriin katsomatta, kunhan vain luotamme itseemme ja Jumalaan.
  Elämä oli asettunut uomilleen. Oli kaksi poikaa, uusi koti, työpaikat molemmilla, ystäviä ja seurakuntayhteys, mutta jokin puuttui. Mary kertoo, että vuosien haave omasta pienestä tytöstä alkoi jälleen nostaa päätään, ja hän rukoili Jumalalta, että Hänen tahtonsa tapahtuisi tässä asiassa. Jumala vastasikin ihanalla tavalla. Perheen iloksi syntyi pieni Viola-tytär.
  ”Ilman Jumalalta saatua rohkeutta ja itseluottamusta minusta ei olisi koskaan tullut sitä vahvaa ja positiivista naista, joka uskallan olla tänä päivänä. Olemme kiitollisia, että meitä on kohdeltu täällä hyvin ja tasavertaisesti.”
  Näin toteaa Mary lopuksi.
Malla Ruutiainen
X