Hiirenpesä

24.5.2018 | Artikkelit, Yleinen

Työhuoneen puolelta kuului ärtyisä hihkaisu: ”Hiiri hirtyksissä!” Monenlaisia mielikuvia ehti pyörähtää päässäni rynnätessäni katsomaan, mikä on hätänä. Mieheni oli tuskastuneena kontallaan tietokonepöydän alla ja selvitti johtovyyhtiä, johon koneen hiiri oli hännästään juuttunut. Siinä kyseisen muoviotuksen pelastusoperaatiota silmäillessäni pyörähti mieleeni eräs oikea hiirenpesä.

Olin silloin kansakouluiässä. Kotimme yläkerran vuokralaiset olivat muuttaneet keväällä pois. Vintin keittiö ja kamari olivat tyhjillään alkukesän ajan. Voi miten minusta oli jännittävää penkoa vintin tyhjiä huoneita ja komeroita. Siinä iässä etsittiin tietenkin salaisuuksia ja yllätyksiä. Erityisesti penkomiseen yllytti tieto, että jossain kasassa voi olla joku vanha Aku Ankka, joka olisi vahingossa jäänyt lukematta. Olin sellaisen kerran löytänyt, ja sekös se yllytti etsimään lisää – varmasti oli jossain vielä toinenkin!

Tyhjästä keittiön halkolaatikosta löysin hiirenpesän, pyöreän, nurmiheinästä kyhätyn, ruskeilla seinäpahvin palasilla pehmustetun. Se tuoksui vanhalle sahanpurulle ja hiiren pissalle. Pesässä oli eläviä, valtavan somia hiirenpoikasia, nukkapintaisia, kirkassilmäisiä. Ja niin pikkuruisia, että olisivat mahtuneet piipun koppaan, niin kuin siihen aikaan lasten tuutulaulussa mitattiin sellaista, joka oli oikein, oikein pieni ja soma. Otin pikku hiirulaisia varoen syliini, rauhoittelin niitä, taisinpa suukotellakin, niin kuin nyt lapset luonnostaan pikkulemmikeille tekevät. Voi mikä löytö! Iloissani pompin portaat alas kutsumaan muitakin kakaroita niitä katsomaan. Yhdessä niitä sitten ihasteltiin, paijailtiin ja nimetkin annettiin.

Mutta kun äiti kuuli hiirenpesästä, hän kauhistui ja määräsi pesän heti hävitettäväksi. En unohda äidin järkyttynyttä ilmettä, kun hän hihkaisi: ”Voi kamala, olit sitten mennyt vielä pussailemaan niitä!” Itkuhan siitä tuli. Hiiret hävitettiin. Enkä tuota äidin kauhistumista voinut mitenkään ymmärtää. Muistan itkun jälkeen seisoneeni pitkään verhottoman yläkerran keittiön ikkunassa ulos katsellen. Kesäinen Ivalojoki kaartui sinisenä Inarille päin, louhelta kuului sirkkelin ääni ja perunan varret olivat jo nousseet pintaan. Hiirenpoikasten kirkkaat silmät tallentuivat syvälle mieleen.

Mieheni sai muovihiiren pelastettua, elämä jatkui. Tämä, mikä on niin elektroniikan, tekniikan, puhdistusaineiden, muovipakkausten, terveysruokien ja trendien kyllästämä. Huomaamattahan siihen oli sulautunut. Sanotaan elämän menevän eteenpäin.

Mielessä viivähtänyt kaipuu herätti ilmeisesti jo ajat sitten unohtuneen tarpeen elää jotenkin toisin: lähellä Luojan luomaa elämää, lapsenkaltaisesti, yksinkertaisesti. Elämää, jossa voi iloita elämästä niin kuin lapsi siitä iloitsee. Elää lähellä luontoa, nähdä, haistaa ja maistaa – niin kuin nytkin, kun on kevät ja elämä puhkeaa joka kolosta esiin. Kyllä sen löytää, kunhan etsii oikeista paikoista.

Piis, piis pikkuista,
piipunvarren mittaista.
Siellä piipun kopassa
pikku hiiruli nukkuu.

Rutista, rapsuta, rakasta,
silitä pientä päätä.
Lähelle ota ja lämmitä
älä suukkojasi säästä.

Ole tuhlari hellien sanojen,
kosketa poskea, kättä
tuudita, helli ja hyväile,
ota syliin, pois älä päästä.

Ester Koskela