Löysin hellyttävän kortin vuosien takaa. Se on lapselta äidille. Nyt jo aikuiseksi kasvaneen poikamme herkkää kirjoitusta noin 10-vuotiaana. Lähettilapsi kirjoittaa kahdella kielellä, piirtää kuvan äidistä pienenä, vain yksi hius päässä:

”Ihanalle, hellälle, ahkeralle äitille. Kiitos sinun ahkeruudestasi. Rakkaudella Jooel.”

Pitelen korttiä kädessäni. Silloin ei vielä eletty sähköisten viestimien aikaa. Omin käsin raapustettu, keltainen, kokoon taitettava pahvinpala säilyy aarteena Raamattunivälissä.

Lasten ollessa pieniä koululaisia harvoin tuli miettineeksi omaa rooliaan lapsen näkökulmasta. Arkiaskareet kuuluivat päivän ohjelmaan. Kukapa perheessä kiinnitti huomiota siihen, että pyykit oli pesty, ja puhtaat astiat olivat kaapissa ruokailun jälkeen. Lasten muistiin piirtyy kuitenkin tarkasti tapahtumia. He muistavat tarinoita, jotka äiti on jo unohtanut. Kaikkea kun ei äitikään edes halua muistaa. Yksi kuitenkin säilyy sydämissä – äidin hellä rakkaus lastansa kohtaan.

Viimeisin käsin kirjoitettu kortti on kahden vuoden takaa. Oli nuorimmaisen pojan vuoro kirjoittaa. Jälleen kortissa on piirretty kuva äidistä. Tällä kertaa varhaisnuoren silmin. Äidin kuva on laitettu sydämen muotoisiin kehyksiin:

”Kuinka nätit hiukset. Voi kuinka kaunis. Minun ikioma mama. Minä rakastan sinua.”

Kortin täyttää lainavärssyt, kuitenkin nuorukaisen itse kirjoittamana

”Piirsin kuvan.

Siihen silmät, jotka nauravat ja suun, joka hymyilee.

Piirsin korvat, jotka jaksavat kuunnella ja sydämen, joka välittää.

Piirsin ihmisen, joka on minulle tärkeä.

Piirsin sinut!

Äiti.”

”Ota lapsen rakkaus lämpöisin.

Sun se on aina ollutkin.

Se on köyhä sun lempesi rinnalle panna.

Vaan puuttehet unohda, anteeksi anna.” (Hilja Haahti)

”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

(I. Kor. 13:13)

Siunua Siunaten,

Marja Toukola

Lähetystyöntekijä

X