Mietin elämää, sen jokaista arvokasta hetkeä.
Mietin ystävyyttä, kuinka paljon sain ja menetin. Mietin jokaista ihanaa pientä ja suurta ihmistä, jotka sinetin lailla jäivät sydämeeni asumaan. Mietin matkan mittaa ja sen lopullista päätä, sitä missä ehkä mokasin ja sitä missä oikein tein.
Mietin surun syövereitä ja naurun raikastavaa oloa, anteeksipyynnön puhdistavaa painottomuuden tilaa ja anteeksiannon vapauttavaa armoa. Mietin miksi en aina voi kaikkea sietää, miksi en kaikkea käsitä.
Ymmärrän viimein, ei kaikkea tarvitse ymmärtää, ei sielu kaikkea hetkessä voi selittää.
Mietin: palan matkaa kerrallaan saan kulkea.
Taas muistan ja ymmärrän, vierelläni Isä, rakastava Jumala. <3
Pirita Kellomäki