Viime viikkoina olen mietiskellyt alleja. Allien pohdinta aktivoitui velipojan 60-vuotispäivillä. Suvussamme on tapana juhlia pyöreitä vuosia oikein isolla porukalla. Nytkin oli koolla lähes 50 sisarusta ja serkusta lapsineen ja lastenlapsineen. Syntymäpäivän jälkeisenä päivänä katselimme yhdessä TV-ruudulta juhlapäivänä otettuja valokuvia. Hienoja olivat. Porukalla hihkaistiin ja kommentoitiin jos mitäkin tilannetta ja itse kenenkin ilmeitä. Siinä tutun turvallisessa joukossa katselimme toisiamme ja itseämme myös sillä silmällä, miten elämä ja aika ovat meitä jokaista muuttaneet. Kakarasta saakka tämä sisarusten ja serkusten porukka on leikkinyt ja kiusoitellut toinen toistaan. Sakin hivutusta on annettu ja vastaanotettu – tasapuolisesti. Ja eiköhän sama kiusoitteluleikki ollut nytkin käynnissä: tasapuolisesti huomioitiin itse kunkin ohentunut hiuspehko, pullea vatsan seutu jne.
TV-ruudulle napsahti sitten minustakin valokuva hihattomassa juhlamekossa. ”Haa! Ester ja allit!” kuului riemastunut sukulaislikan hihkaisu. Ja totta tosiaan: siinähän ne allinmokomat komeasti roikkuivat! Ja miten juuri niin selkeästi terävöityivätkin kuvan etualalle! Hieno mekkokin siinä allien rinnalla himmeni. Jos olisivat olleet videopätkällä, niin olisivatpa saattaneet siinä vähän lepattaakin. Ensin harmitti: olisi sittenkin pitänyt laittaa jonkin sortin liina hartioille. Alleja ja kaljuja löytyi muiltakin. Sakki piti kyllä huolen jokaisesta vuorollaan. Sehän tietenkin harmistumista vähän huojensi.
Jostakin syystä jäin tätä alliasiaa vielä tarkemmin miettimään. Nyt olen tullut johtopäätökseen, että allien häpeileminen ja varsinkin taistelu niitä vastaan on yhtä järjetöntä kuin yrittäisi estää vuodenaikoja vaihtumasta. Niinhän se on näiden kaljujenkin kanssa. Mutta tämä aika on sellainen, että erityisesti naisväki on tehty ongelmatietoiseksi käsivarsien löysästä ihosta. Nykyäänhän alleja tulisi perusteellisesti kammota ja vimmatusti ehkäistä. Niitä kun nyt ei vaan saisi olla olemassa. Salillehan sitä on mentävä ja kiivaasti vedellä rautaa allinehkäisykahvoilla ja seurata peilistä kriittisesti tulosta. Sen joka on ollut laiska allitaisteluihin, on sivistyneenä älyttävä piilottaa lörpöttimet vaatetuksen alle.
Eilen aamulla heräsin unesta, jossa kaipasin kovasti äitiä. Vuoteessa hiljaa maatessani kuuntelin tuota tunnetta sisälläni. Kurkotellessani kättä kellolle sormeni osuivat toisen olkavarren sisäpinnalle, allille. Yllätyin miten pehmeä ja sileä se olikaan. Ja silloin muistin! Äidillä oli sitten suloisen pehmeä olkavarren iho! Tyttärenihän se siitä itseasiassa puheli jo vuosia, vuosia sitten ja kyseli: ”Äiti, saanko koettaa sinun ihoa?” tarkoittaen juuri allien kohtaa. Sitten hän pikkuruisella kädellään ensin hennosti allia koetettuaan sanoi: ”Joo, sulla ei ole vielä niin kuin mummilla. Mummilla on niin ihanan pehmeät ja sileät! Me pienenä (!) pyydettiin Teron (veljenpojan) kanssa aina mummilta, että saataisiin koittaa mummin ihoa. Sitä oli niin mukava koskea.”
Olin silloin siis vielä kypsymässä. Luulen, että nyt alkaa olla jo aika valmista. Muttei vieläkään niin kuin äidillä 80-vuotiaana. Äidillä, tuolla ihanalla ihmisellä, oli suloisen pehmeä ja lämmin syli ja käsivarret niin sileät, pehmeät ja hellät! Sellaisiksi syleiksi voi elämä parhaassa tapauksessa meidät naiset kypsyttää.
Ester Koskela