Annamaria Korhonen, 38, kertoo elävänsä nyt elämänsä parasta aikaa. Hän asuu Kihniössä maatilalla järven rannalla miehensä ja pienen poikansa kanssa. Tällä hetkellä elämä on seesteistä ja uomissaan. Annamaria tunnetaan iloisena, lempeänä ja välittömänä persoonana. Aina elämäntilanne ei ole ollut näin tasainen.
KOULUKIUSATTUNA
”Jos minuun myöhemmin tutustuneet ihmiset näkisivät 14-vuotiaan minäni, he eivät tunnistaisi häntä samaksi Anskuksi. Olin epävarma, pelokas ja vihamielinenkin tyttö. Kuljin hiukset kasvojen peittona roikkuen, huonoryhtisenä peläten ja inhoten kipua tuottavaa maailmaa.”
Nuoruus yläasteelta alkaen oli rankan koulukiusaamisen vuoksi synkkää aikaa. ”Aika tuntui mustalta mössöltä, jossa päivät eivät erottuneet toisistaan. Elämä tuntui loputtomalta tahmeassa massassa tarpomiselta, eikä edessä päin vaikuttanut olevan mitään valoisaa.”
Kiusaaminen alkoi seitsemännellä luokalla, jolloin vuotta vanhempi poika porukkansa kanssa otti Annamarian silmätikukseen. Keskustan kouluun syrjäkylältä tullut herkkä tyttö koki suuressa koulussa olevansa jotenkin hukassa ja turvaton. ”Ajattelen olleeni helppo kohde kiusaajille.”
Pikkuhiljaa kiusaaminen levisi koko kouluun. Annamaria huomasi lopulta olevansa kaikkien kiusaamisen kohteena. ”Kiusaaminen kohdistui lähinnä ulkonäköön ja pukeutumiseen. Olin vähän pyöreä, silmälasipäinen ja ujo.”
Kiusaaminen oli pilkkanimiä kuten lihapulla, vetopasuuna, katujyrä ja läski. Usein kiusaajat saartoivat nuoren tytön rinkinsä keskelle niin, että tilanteesta ei päässyt minnekään pois. Ringin keskellä pääkiusaaja veti pilkallista näytöstä Annamarian kustannuksella, ja muut kannustivat naureskellen ympärillä.
Kiusatulle tilanteet olivat todella ahdistavia. Kiusaaminen kohdistui myös Annamarian uskoon, ja hän joutui usein kuuntelemaan koulun käytäviä kävellessään pilkallisesti laulettuja hengellisiä lauluja. Kaikenlainen huutelu oli koko ajan läsnä. Annamaria oli vapaata riistaa muiden ilkeille kommenteille. ”Muistan erään kerran, kun luokkani poika katsoi minua pitkään syvästi inhoa tuntien ja sanoi oikein sydämensä pohjasta: ’Sinä olet ruma!’.”
Kouluaikana Annamarialla oli pari kaveria, jotka kuitenkin haihtuivat ajan myötä pois. Kiusatun kaverina ei uskallettu olla. Pelko joutua myös itse kiusaamisen kohteeksi oli liian suuri. Kiusaajaporukan valta koulussa oli niin vahva, ettei edes opettajien auktoriteetti tai uskallus riittänyt asiaan puuttumiseen. Koko kolmen vuoden aikana kerran yksi opettaja puuttui kiusaamiseen, mutta se ei kokonaistilannetta muuttanut.
Kiusattu suljettiin kokonaan pois porukasta. Ruokalassa oli vaikea löytää ketään, jonka seuraan olisi voinut mennä istumaan. Ruokailutilanteet muuttuivat pelottaviksi. Myös ryhmätyöt olivat ahdistavia, ja niitä joutui tekemään usein yksin. ”Ihmisarvoni tuhoutui kokonaan siinä rääkkäyksessä. Uskoin täysin sen, mitä minulle sanottiin. Uskoin, että olin ansainnut kiusaamisen, koska olin niin hirveä.”
Koko aikana Annamaria ei puhunut kiusaamisesta kenellekään läheiselleen. Kukaan ei tiennyt, minkälaisten asioiden kanssa hän kamppaili. ”Lopulta uuvuin jatkamaan synkkää elämääni. Ajattelin, ettei mikään helvetti voisi olla tätä pahempaa. Olisi parempi, jos minua ei olisi ja kuolisin pois.”
Annamaria päätti kahdeksannen luokan keväällä, että seuraavana päivänä hän kävelee parin kilometrin päähän kodistaan valtatien risteykseen ja astuu ensimmäisen rekan alle. Ajatus oman elämän lopettamisesta ei ollut pitkän itsetuhoisuuden seurausta, vaan ennemminkin vakava päätös saada loppu liian raskaaksi käyneelle elämälle. ”Olin päätökseni kanssa vakavissani. En kertonut asiasta kenellekään. Kukaan ei olisi koskaan saanut edes tietää, miksi olisin tehnyt niin.” Samana iltana Annamaria oli menossa perheensä kanssa hengelliseen tilaisuuteen.
APU TULI YLHÄÄLTÄ
”Olin silloin jo uskossa, mutta Jumala ei ollut elämässäni vielä konkreettinen. Suhtauduin Jumalaan ikään kuin joulupukkiin, joka toimii etäällä ihmisistä. En pitänyt Jumalaa yksilöihmisestä kiinnostuneena persoonana, joka haluaisi vaikuttaa minun elämääni. Lähtiessäni kokoukseen kuitenkin rukoilin: ”Jumala, jos olet oikeasti olemassa ja haluat vaikuttaa elämääni, niin osoita se tänä iltana. Muuten lopetan elämäni.”
”Lasse Kangassalo oli pitämässä tilaisuutta, ja kokouksen loppupuolella hän tuli siunaamaan minua. Kun Lasse laski kätensä minun päälleni, koin valtavan rakkauden ja hyväksynnän. Lasse puhui minun elämästäni asioita, joita vain Jumala pystyi tietämään – asioita, jotka olivat liian kipeitä kenellekään kerrottavaksi.” Jumala puhui Annamarialle profetian kautta myös siitä, että hän on Jumalan silmissä kaunis, arvokas, ja ettei Jumala ole hylännyt häntä.
”Samassa hetkessä Jumala täytti minut ilolla ja Pyhällä Hengellä. Sain ilon, joka pulppusi jostakin syvältä. Se purkautui kuplivana nauruna, joka jatkui tilaisuuden jälkeen vielä kotonakin. Nauru oli puhdasta ja vapauttavaa.” Annamaria muistelee, ettei ennen tätä ihmeellistä iltaa ollut nauranut lainkaan muutamaan vuoteen. ”Tämän kokemuksen jälkeen tiedän, että Jumala on! Enkä ole koskaan sen jälkeen kyseenalaistanut asiaa. Olen Jumalalle arvokas!” Siihen hetkeen jäi myös suunnitelma päivien päättämisestä eikä se ole enää koskaan palannut.
Olosuhteet eivät illan jälkeen kuitenkaan muuttuneet, ja kiusaaminen jatkui, mutta sisäinen olo oli täysin muuttunut. ”Kiusaamisesta huolimatta tiesin, että minulla on joku, joka välittää ja kenen silmissä minulla on arvoa. Tiesin, että elämälläni on tarkoitus.”
Lukiossa aktiivinen kiusaaminen loppui, mutta yläasteella saatu kiusatun leima kulki mukana. Koko lukioajan Annamaria odotti vapauteen pääsyä, koulun loppua ja oman elämän alkamista. Lukion jälkeen elämä ei kuitenkaan auennut odotetulla tavalla, vaan uuden elämän alkuun pääseminen tuntui takkuiselta. Vaikka sairaanhoitajakoulussa oli mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä, oli entisen kiusatun hankala päästä mukaan koulun porukkaan.
”Kesken ammattikorkeakoulun minuun iski syvä masennus, ja oli pakko käsitellä menneitä tapahtumia muutaman vuoden jälkeen. Vaikka henkisesti oli rankkaa, päätin, etten lamaannu täysin. Pidin itseni arkirutiineissa kiinni. Koulu venyi raskaiden vaiheiden vuoksi, mutta valmistuin kuitenkin unelmieni ammattiin, sairaanhoitajaksi ensihoitoon.”
ONNELLISTA ELÄMÄÄ KIHNIÖSSÄ
”Vuonna 2013 seisoin ystäväperheen idyllisessä pihapiirissä, jossa oli viljapeltojen ympäröimä punainen tupa ja viehättävä kukkien täyttämä pihapiiri. Siinä katsellessani ajattelin, että tästä ei puutu kuin järvi. Tällaisen kun saisin kodikseni, niin muuta en toivoisi.” Samana vuonna Annamaria muutti työn perässä Kihniöön. Siellä hän tapasi tulevan miehensä, joka asui juuri sellaisella tilalla, josta hän oli unelmoinut.
Annamarian mukana Kihniöön muuttaneet hevoset olivat rakkauden asialla. Hevoset asustelivat läheisellä maatilalla, ja hevostallin omistaja esitteli uudelle kihniöläiselle hyvän ja kunnollisen maatilan isännän. Rakkaus iski salaman lailla. Kumpikin oli jo kauan odotellut puolison löytymistä, ja kun se oikea osui kohdalle, ei jahkailuun ollut enää syytä. Neljä kuukautta tapaamisen jälkeen pari avioitui ja pian, nyt viisivuotias Vilho, ilmoitteli tulostaan.
”Jumalan armahtava ja hyväksyvä rakkaus sekä ympärilläni olevat ystävät ja läheiset ovat hoitaneet sisintäni. Erityisesti aviomieheni, Markon, kautta saan kokea hyväksyntää ja lempeää rakkautta ilman ehtoja ja muuttumispaineita. Olen tehnyt myös itsekseni monta vuotta työtä arvoni ja itsetuntoni löytämiseksi. Kaikki tämä on johtanut siihen, että tänä päivänä olen itseäni ja muita rakastava, valoisa ja nauravainen nainen, jonka lähellä on helppo olla.”
Yhdeksi suurimmista ihmeistä ja kiitollisuuden aiheista Annamaria mainitsee rakkaan työnsä ambulanssissa. Hän koki jo nuorena Jumalan kutsuvan sairaanhoitajan työhön. Tie ambulanssiin tuntui välillä jopa toivottomalta, mutta Jumala oli uskollinen ja kantoi kutsussaan.
Aikuistumiseni vuodet olivat aikaa, jolloin Jumala kokosi rikkinäistä sielua palasista kasaan. ”Nuorena koin olevani palapelin palanen, joka ei sovi mihinkään. Nyt täällä, näiden ihmisten ympäröimänä, koen olevani pala oikeassa paikassa.”
Taija-Maaria Annala