Keskipäivällä aurinko paistaa kirkkaimmillaan päiväntasaajalla. Kävelin paikallisten naisten seurassa Papua-Uuden-Guinean vuoristoseudulla. Olimme sopineet naistenkokouksen erään papualaisen naisen kotiin.

Pienen mäen päällä talo näkyikin jo, ja kapusimme mutkittelevaa polkua kohti päämäärää. Toisin kuin monet muut, tämä sisar asui perheineen puutalossa heinämajan sijaan.

En kiinnittänyt huomiota omaan kulkuvauhtiini ennen kuin huomasin toisten jäävän selvästi jälkeeni. Pysähdyin katsomaan pastorin vaimon askellusta, ja vauhti näytti mielestäni lähes löntystelyltä. Jatkoin matkaani. Minulla oli vähän kiire. Mielessäni ajattelin jo kokousta, joka pidettäisiin. Ja sitten palaisimme takaisin kotiin, jossa minulla olisi riittämiin kotitöitä. Pienet lapsemme odottivat jo äitiä kokouksesta.

Tosiasiassa minulla ei ollut kokemusta siitä, miten päivätasaajalla tulee kulkea kuuman auringon alla. Olin tullut kylmästä pohjolasta pakkasten keskeltä trooppiseen maahan. Nopeat askeleeni saivat minut uuvuksiin. Oivalsin kokeneiden naisten askelluksessa viisautta. Jos olisin kulkenut heidän vauhdissaan, en olisi edes hengästynyt. Yhdessä pääsimme kuitenkin perille ja saimme siellä virkistävää juotavaa.

En ole voinut unohtaa Papuan vuorilla kokemaani. Se opettaa minua vieläkin ajattelemaan omaa vauhtiani suhteessa lähimmäisiini. Se muistuttaa minua havannoimaan, mitä ympärilläni oikeasti tapahtuu.

Yhteisen matkan taivaltajia ei tarvitse aina kaukaa hakea. Joskus vierellä on oma puoliso, lapsi tai omat vanhemmat. Emme voi säntäillä tekemään vain omia juttujamme, kun vierellä on läheisiä, joiden askel hidastuu. He voivat kokea perheenkin keskellä yksinäisyyttä.

Tätä kirjoittaessani löysin hienon jakeen Raamatusta. ”Vaeltakaa rakkaudessa, niinkuin Kristuskin rakasti teitä…” (Ef.5:2) Tarvitaan lähimmäisiä, joilla on kyky kulkea samaan tahtiin vierellä kulkevien kanssa.

Joskus on pysähdyttävä kyselemään kuulumisia ja jaettava rohkaisun sanoja. Silloin kun ympärillä on taakoitettuja ja väsyneitä taivaltajia, viisaat, Jumalan rakkauden täyttämät ihmiset eivät kiirehdi eteenpäin, vaan he asettuvat uupuneen rinnalle askeltamaan samaan tahtiin.

Olen kokenut palvelustehtävässäni hetkiä, jolloin olen saanut sanoa jollekin sisarelle: ”Kuljetaan hetki yhdessä. Tavataan ja jutellaan. Rukoillaan.” Tiemme ovat taas siitä erkaantuneet, mutta on ollut myöhemmin ilo muistella yhteistä matkaa. Saimme rohkaisua toisiltamme vaikeina aikoina ja pääsimme eteenpäin.

Sinua Siunaten,

Marja Toukola

X