Päivät ja viikot muuttuivat kuukausiksi ja edelleen vuosiksi asuessamme uudessa maassa, Suomesta katsottuna kaukaisessa Papua-Uuden-Guinean Ylätasangon maakunnassa.
Lapset kasvoivat ja alkoivat tottua uuteen elinympäristöön. Päivät kuluivat koulussa ja ulkona leikeissä. Iltaisin väsyneet pienokaiset nukahtivat helposti.
Eräänä iltana laitoin lapset nukkumaan, ja talo oli hetkessä hiljainen. Mieheni oli lähtenyt työtoverinsa kanssa lähetysaseman kirkkorakennukseen.
Hiljaisena hetkenä yksin ollessani heittäydyin vuoteelle ja vaivuin uneen. Oli varhainen ilta.
Säpsähdin hereille jonkin ajan kuluttua mieheni tuttuun ääneen. Hän kuului juttelevan työtoverinsa kanssa talomme takana olevilla portailla.
Nousin nopeasti vuoteelta ja harmittelin mielessäni nukahtamista ja aioin heti keittää miehille iltateetä. Katsahdin kuitenkin sattumoisin keittiön ikkunasta ulos.
Alemmalla tasanteella oli lähetysaseman vierastalo ja kauhukseni näin miehen, joka kulki raivoisasti huudellen ja kolkutellen majatalon ovia. Aavistin heti, että seuraavaksi hän suuntaisi kohti kotiamme. Tajusin hetkessä, mitä pitäisi tehdä. Säntäsin nopeasti ulos, juosten talon toiselle puolelle, mäen alla olevien vahtikoirien luo.
Käteni tärisivät, kun yritin vapauttaa koirat riimuista. Niitä pidettiin kiinni päivisin ja yön ajaksi ne laskettiin liikkumaan vapaasti aitauksella suojatun talon ympärille vartiointiin.
Nukahtamiseni oli aiheuttanut sen, että koirat olivat vielä kiinni, ja talomme ovikin oli lukitsematta. Taloa ympäröivän aitauksen portti olisi myös pitänyt olla jo lukittu yötä varten.
Vapaaksi päästetyillä vahtikoirilla oli tapana juosta heti talon portaiden päässä olevalle portille.
Tällä kertaa se oli enemmän kuin tarpeellista, ja juoksin koirien perässä nähdäkseni, oliko outo kulkija ennättänyt jo portista sisään. Katsoin, miten mies nousi rappuset ylös kohti taloamme ja tarttui portin kahvaan. Samalla hetkellä koirat pysäyttivät hänen etenemisensä ja haukkuivat niin, että portista ei ollut sisään tulemista. Sitten mies perääntyi huudellen ja katosi omille teilleen.
Menin sisälle taloon mietteissäni – kiitollisena ajatellen, miten suuresta vaarasta selvisimme lasten kanssa. Sitten huomasin, että miehiä, joiden piti juuri tulla ovesta sisään, ei näkynytkään missään. Olin kyllä kuullut heidän juttelevan ja siihen heräsin. Herätys tapahtui tarkalleen oikealla hetkellä. Oikeastaan miehet palasivat vasta myöhään illalla. Jumala järjesti varjeluksen minulle ja lapsillemme omalla tavallaan. Enkelit valvoivat, vaikka me nukahdimme.
”Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi.
Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi, nyt ja iankaikkisesti.”
Psalmi 121:7-8
Marja Toukola