Päivä oli vielä hämärä, kun äiti letitti punaiset hiukseni kahdelle letille. Olin lähdössä kouluun, jonne matkaa oli muutama kilometri. Ollessani alle kymmenenvuotias, pelkäsin kuollakseni kävellä yksin kouluun. Siltä suunnalta ei muita lapsia ollut menossa, jotta olisin voinut kulkea toisten seurassa. Mieleeni jäänyt aamu oli talvinen; lumi narisi kenkieni alla, kun tallustelin kuun valossa eteenpäin. Onneksi vain yhtenä aamuna viikossa koulu alkoi aikaisemmin, jo kahdeksalta tyttöjen jumppatunnilla.
Ennen vanhaan lapsia ei kuljetettu koulukuljetuksilla. Tarpeen olisi ollut, sillä äiti lähetti joskus lapsensa koulutielle sydän pomppaillen — ainakin silloin, kun hän oli kuullut susien liikkuvan meillä päin. Kävelimme paljon, ja koulusta piti tulla myös kotiin. Ja tietenkin, lauantai oli myös koulupäivä!
Lasten suojelu ja elämän turvaaminen on kaikkina aikoina jokaisen aikuisen tehtävä.
”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
hänt’ ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vieressä käy.
Vaan ihana enkeli vieressä käy.
On pimeä korpi ja kivinen tie,
ja usein sen käytävä liukaskin lie.
Niin helposti lapsonen langeta vois,
jos käsi ei enkelin kädessä ois.
Jos käsi ei enkelin kädessä ois.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
hänt’ ihana enkeli kotihin vie.
Oi lapsi, jos koskaan et ottaa sä vois
sun kättäsi enkelin kädestä pois.
Sun kättäsi enkelin kädestä pois.” (Hellen, Hannikainen)
Marja Toukola