Isä.”Milloin isä tulee kotiin?” kyselin lapsena äidiltä. Odotin häntä usein, ja joskus, kun hän oli pitkällä matkalla, menimme tien varteen odottelemaan. Vaikka hänen saapumisestaan ei ollut tarkkaa tietoa, jokainen tiellä kulkeva auto herätti toiveen: joko nyt isä vihdoinkin tulisi? Sitten, kun emme enää jaksaneet odottaa, palasimme kotiin.
Eräs ajatus on jäänyt mieleeni. Olimme jo asettuneet nukkumaan, kun kuulin isän auton äänen pihalla; hän oli ollut pitämässä kokousta rukoushuoneella. Syvä lepo ja turvallisuuden tunne valtasi mieleni, ja oli helppo nukahtaa. Ajattelin: isä on nyt kotona, ja hän suojelee meitä kaikkia, koko perhettä. Pienen tytön mielestä vain isä pystyi tuomaan turvan.
Myöhemmin olemme omistaneet omalle perheellemme jakeen Psalmista 90:1: ”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen.”
Kun isä lepäsi sairasvuoteella ja oli muuttamassa taivaan kotiin, viivyin hänen vuoteensa vierellä sairaalassa. Kuiskasin hänen korvaansa usein sanan: ”Isä.” Ajattelin, että saan vielä jonkin aikaa kutsua jotakuta isäkseni, ja se sana tuntui kauniilta. Eräs runoilija kirjoittaa äidin olevan maailman kaunein sana. Kumpikin käy; miksi vaihtaisimme rakkaimmat sanamme hölynpölyyn?
Isää tarvitaan omalla paikallaan perheessä. Kun omaa isää ei enää ole, meillä on Taivaallinen Isä.
”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” 5. Moos. 33:27
Isänpäivänä 10.11.2024
Marja Toukola