Epäilys on yrittänyt sitkeästi tarttua matkaani, vaikka olen yrittänyt pyristellä sitä vastaan. Se tarttui aluksi ohimennen takin liepeeseen jättäen saman tien ruman tahran jälkeensä. Pesin takkini tahran poistamiseksi, mutta tahra oli ja pysyi paikoillaan. Sitten se ryöpsähti leviten rikkinäisen mustekynän lailla ja ulotti otteensa kohta jo hartiaan. Silloin en enää voinut olla huomaamatta sen painoa mukanani, ja sitä oli yhä vaikeampi saada pois mielestäkään. Mitä enemmän epäilin, sitä painavammaksi sen tunne tuntui käyvän, ja lopulta raahasin sitä mukanani kuin lihavaa taakkaa. Minun oli myönnettävä, että oli hyvin vaikea ajatella mitään muuta: ainoastaan epäilin.

Epäilys on kuin sumu. Hiljaa hiipien se valtaa alaa, heikentää huomaamatta näkyvyyttä ja verhoaa lopulta kaiken kylmällä kosteudellaan. Sumun läpi on vaikea nähdä. Jos sytytät lampun, sen valo tuntuu taittuvan sokaisevaksi heijasteeksi. Tie katoaa edestä yhä äkimmin, joten askel lyhenee väistämättä. Kovaa maata jalkojen alla on tunnusteltava tarkoin, sillä näkyvyyttä ei ole. Varomaton askel sivulle tai liian suuri harppaus eteenpäin saattaa saada jalat kastumaan tai sinut horjahtamaan kokonaan sivuun polultasi. Epäilys kasvaa suuremmaksi ja saa sinut puntaroimaan valintojasi valitsemallasi tiellä. Lopulta on vaikea luottaa enää mihinkään, minkä luulit olevan oikeaa ja hyvää, toimivaa, oikeudenmukaista ja rehellistä. Se juuri on epäilyksen tarkoituskin.

Epäilys saattaa olla suuri uskon horjuttaja, ja se voi alkaa yllättävänkin pienestä asiasta, joka ensin tuntuu mitättömältä, mutta kasvaa salakavalan äkkiä kohtuuttoman suuriin mittasuhteisiin, jolloin sitä on enää vaikea pitää aisoissa. Epäilys saattaa kohdistua taloudelliseen huolenpitoon, työn jatkuvuuteen, rakkauden kestävyyteen, terveyden riittävyyteen, ystävään luottamiseen tai lupauksen pitämiseen. Kestääkö terveyteni? Jatkuuko työsuhteeni? Jos työsuhteeni on vaakalaudalla, miten käy taloudellisen tilanteeni? Pystynkö tekemään sen, mitä lupasin? Olenko luottamuksen arvoinen? Kyse ei ole omasta tahdosta vaan epäilyksestä ja sen mukanaan tuomasta pelosta tilanteessa, jossa tulisi luottaa ja uskoa.

Epäilyksen kanssa ei voi leikkiä, sillä se muuttaa monen asian helposti epäuskoksi todella pienin sanankääntein: oliko, sanoiko, tekikö, lupasiko…? Epäilyksen tie on horjuva ja epävakaa. Raamattu kuvaa epäilevää ihmistä meren aalloksi, jota tuuli heittelee sinne tänne. Kahtaalle heiluva, epämääräinen. Ja lopulta epäilys ei anna sinulle mitään.

”Jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille auliisti ja moittimatta, niin se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa, lainkaan epäilemättä. Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko saavansa Herralta mitään, kahtaalle häilyvä mies, epävakaa kaikilla teillään.” (Jaak. 1:5–8)

Epäilyksen ja uskon raja on häilyvä. Epäilys saa uskon loittonemaan ja petaa sijaa epäuskolle. Toisaalta usko on lähempänä epäuskoa kuin samantekevää olotilaa. Mitään en kuitenkaan koskaan ole saavuttanut epäilemällä. Suurimmat saavutukset ovat aina tulleet uskomalla. Uskomalla Jumalaan, uskomalla armoon, uskomalla rakkauteen, toisiin ihmisiin ja hyvyyteen. Ja miten pieneksi olen noina epäuskon hetkinä tuntenut itseni!

Jälleen kerran olen uudestaan tajunnut sen, että lopulta jäljellä on vain yksi asia, jonka totuutta ei pysty millään epäilyksellä muuttamaan tai kiertämään, sillä se kantaa aina. Tänäkin päivänä risti karkottaa pelon, pelastaa ja poistaa epäilyksen, vaikka sumu olisi sakeimmillaan. Minun tarvitsee vain ojentaa käteni ristiä kohti ja ottaa seuraava askel. Risti kantaa kyllä ja kestää kaikki epäilykseni horjumatta tippaakaan.

Riikka-Leena Tattari

X