Olen valitettavasti taas jonkin aikaa pyörinyt pisteessä, jossa kaikki tuntuu kiertyvän solmuun. Typerintä tällaisessa solmussa olemisessa on se, että kaiken sen huonon ja surkean keskellä minun on välillä äärimmäisen vaikeaa nähdä ne hyvät asiat, joita ympärilläni kuitenkin on jatkuvasti. Vielä typerämpää on se, että itse solmussa ollessani yritän joskus saada kanssaihmisiltä vertaistukea siten, että haluaisin heidän surkuttelevan omaa tilannettani. Eräs ystävä palautti minut ihanasti maan pinnalle toteamalla ykskantaan, että ”eihän kukaan ole kuollut”. Kiitos!

Perheemme jokaista ajoneuvoa, peräkärryä myöten, on bussimme taannoisen moottoririkon jälkeen kohdannut puolentoista viikon sisällä jonkinlainen liikenneonnettomuus – myös sitä moottoririkon läpikäynyttä bussia. Lisäksi yksi lapsista teloi jalkansa koulussa, ja toinen katkaisi kuusiokoloavaimen kämmeneensä, jota sitten paikattiin kuudella tikillä – saman ajanjakson aikana liikennevahinkojen kanssa. Kukaan ei siis ole loukkaantunut läheskään vakavasti, ja liikennevahingoissakin kärsittiin vain eriasteisia aineellisia lommoja.

Tästä tosiasiasta huolimatta kuppini alkoi taas täyttymään väärillä asioilla, ja lopulta pystyin näkemään ja elämään pelkkää surkeiden sattumusten sarjaa, joka tuntui ainoastaan jatkuvan ja venyvän kuin katkeamaton siima. Näkökulma alkoi kallistua pelon, turvattomuuden ja vääryyden kokemisen puolelle, ikään kuin jo odottamaan seuraavaa iskua, tappiota tai elämän epäoikeudenmukaisuutta. Sen sijaan, että kiinnittäisin huomioni asioihin, jotka haluaisin muistaa, huomaan rypeväni asioissa, jotka haluaisin mieluummin unohtaa. Ja tämän lopulta itse tajuttuani minua hävettää. Hävettää niin vietävästi. Häpeän sitä, että jokin aika sitten mieheni todella oli lähellä kuolla, ja kun siitä ja monesta muustakin asiasta on kuitenkin selvitty hyvin, oppien, kasvaen ja elossa, eivät noiden tapahtumien jälkimainingit enää vieneetkään minua eteenpäin, vaan kasvun tarvetta löytyy edelleen monistakin asioista.

Häpeä on asia, joka helposti ohjaa kulkuani vinoon. Häpeän sitä, että keskityn vääriin asioihin. Häpeän sitä, että koen toisinaan voimattomuutta ja saamattomuutta. Häpeän sitä, että en osaa asettaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Häpeän sitä, että en pohjimmiltani ole kiitollinen, jos keskityn vain huonoihin asioihin ympärilläni. Häpeän keskeneräisyyttäni. Häpeän, ja jos jatkan häpeän tiellä, ei sille tule loppua. Häpeä on kuitenkin voitettavissa todellisella rakkaudella, joka ei koskaan häpeä eikä häviä. Rakkaus kasvattaa persoonaa ja vaalii sitä. Häpeä latistaa, lannistaa, kahlitsee ja tuhoaa. Rakkaus ei tuomitse koskaan persoonaa, ainoastaan väärät teot.

Sen sijaan, että stressaisin asioista, joihin en voi vaikuttaa ja joille en voi mitään, koska ne eivät ole hallinnassani, voisin keskittyä siihen, millä on todella merkitystä. Jokainen arkinen asia on osa elämää, ja vain tässä hetkessä elämä on läsnä. Elämän väri riippuu näkökulmasta, josta sitä katson, ja tuosta näkökulmasta minä olen itse vastuussa. Kipeintä asiassa tekee se, että haluaisin jo sanoa oppineeni jotakin, mutta huomaan olevani vielä keskeneräinen, kasvua vailla. Kaikista vaikeinta on paljastaa toisille keskeneräisyytensä, voimattomuutensa ja tarvitsevuutensa arjen haasteiden keskellä.

Se, että uskaltaa näyttää olevansa keskeneräinen, vaatii rakkauden läsnäoloa. Jokainen vanhempi tietää tämän taisteltuaan teinin tai nuoren vaikeuksien kanssa. Se, että uskallan kohdata häpeäni ja keskeneräisyyteni, saa minut kohtaamaan todelliset haavani, ja se tekee kipeää. Mutta todellisen rakkauden ympäröimänä uskallan tehdä sen, uskallan olla rakastettu haavoille saakka. Minun Taivaallinen Isäni tietää tämän myös. Hän rakastaa minua ehdoitta ja kasvattaa rakkaudellaan oikeaan suuntaan, pois häpeästä, sisälle rakkauteen haavojen paranemisen kautta. Sillä vain se, joka rakastaa itseään, voi rakastaa muita ihmisiä ja elämää ympärillään. Häpeä ei rakkautta kasvata.

Minun todellinen kompastuskiveni on siinä, että sisäistä turvattomuutta hallitakseni yritän edelleen välillä hallita ulkoisia olosuhteita ja asioita, joista harvalle lopulta voin tehdä yhtään mitään. Sillä ei elämä ole hallittavissa, se on elettävissä. Harvalla asialla, joiden kanssa juuri nyt arjessa takkuamme, on lopulta mitään merkitystä ikuisuusnäkökulmasta katsottuna. Jokaisella meistä on sisimmässään kolo, jonka vain todellinen rakkaus voi täyttää. Ja tuo rakkaus tuo tullessaan sisäisen turvan, jota mikään ulkopuolinen asia ei oikeasti voi horjuttaa.

”Rakas Jeesus, rakas Taivaallinen Isä. Kiitos siitä, että olen taas oivaltanut jotakin. Auta minua etenemään tällä tiellä! Kiitos siitä, että olet minun kanssani ja rakastat minua, vaikka kulkuni on horjuvaa ja heikkoa. Kiitos siitä, että poimit minut pientareelta ja autat takaisin elämään, pois häpeästä ja sen kahlitsevasta läsnäolosta. Kiitos siitä, että minä voin vain yrittää parhaani, ja se riittää Sinulle, sillä Sinä rakastat minua ehdoitta. Aamen.”

Riikka-Leena Tattari

X