Päälle parikymppisenä olin huippukunnossa. Siltä ainakin näytti. Olin hylännyt lapsuudenuskoni ja lähtenyt rakentamaan elämääni humanismin hengessä, omaan voimaani luottaen. Tunsin välillä syvää tyhjyyttä ja irrallisuutta, mutta peitin nuo tunteet, kovetin itseni ja pakenin hetkellisiin nautintoihin.
Olin esimerkiksi riippuvainen urheilun tuomasta hyvänolon tunteesta. Mielenrauhani rakentui toteutuneiden treenikertojen varaan, ja maailmani oli romahtamispisteessä aina, kun saliharjoittelu syystä tai toisesta piti jättää väliin. Uskoin itseeni, kiinnityin vääränlaisiin asioihin ja nostin ne jalustalle.
Raamatussa Jesaja sanoo osuvasti: ”Voi mielettömyyttänne! Onko savi savenvalajan veroinen? Ja sanooko työ tekijästään: ’Ei hän ole minua tehnyt’ tai sanooko kuva kuvaajastaan: ’Ei hän mitään ymmärrä’?” (Jes. 29:16)
Jumala näkee kaiken. Jokaisen ihmisen elämässä tulee lopulta vaihe, jossa Jumala alkaa puhutella. Niin tapahtui myös minulle. Kun tulin äidiksi, minut valtasi syvä kiitollisuus. Ymmärsin, että yksin Jumala voi olla kaiken tämän ihmisissä, eläimissä ja ympäröivässä luonnossa nähtävän, uskomattoman luomistyön takana. Psalmin 139 sanoin: ”Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat Sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää.” (Ps. 139: 14)
Tunnustaessani Jumalan valtasuuruuden koin suurta riemua. Uskoni alkoi hiljalleen elpyä, mutta jouduin suuriin kamppailuihin, ja suunnanmuutos otti aikansa. Useat inhimilliset ratkaisuni olivat johtaneet siihen, että elämässäni oli paljon sellaista, mikä piti minut Jumalasta etäällä: syntiä.
Synnistä tulee ensimmäisenä mieleen suuret pahat teot, rikokset, mutta suuri synti on sekin, jos jokin asia, esimerkiksi rahan tai terveyden tavoittelu, valtaa mielen niin, että siitä tulee palvonnan kohde. Lisäksi pienistäkin rikkeistä muodostuu iso kompastuskivi, jos niillä kyllästää päivänsä. Esimerkiksi pahan puhuminen ja valittaminen eivät rakenna elämää.
Janosin muutosta. Häpesin kaikkia niitä vääriä tekoja, joita olin elämäni aikana tehnyt. Tunnustin ne Jumalalle ja sain tuntea Hänen anteeksiantonsa. Ymmärsin, että Jumala on lähettänyt Poikansa Jeesuksen ristinkuolemaan, jotta minä en syntieni vuoksi joudu kadotukseen, vaan saan kaiken anteeksi ja perin iankaikkisen elämän.
Jeesuksen kautta minulla on yhteys Jumalaan, ja Hän tahtoo tukea ja johdattaa minua eteenpäin. Sisimpääni levisi syvä rauha, kuten Jeesus lupaa: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani, sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh. 14:27)
Ymmärsin, että rauhan ja hyvän omantunnon säilyttäminen edellyttää, että valitsen Jeesuksen, en ainoastaan yhden kerran, vaan ihan joka päivä. Tie ei ole aina helppo, mutta se on silti ainoa oikea.
Olen monien ihmisten tavoin joutunut kokemaan vastoinkäymisiä. Sairauksien myötä olen joutunut hidastamaan tahtia ja välillä pysähtymäänkin. Jeremiaa (29:11) mukaillen tiedän kuitenkin, että Jumalan ajatukset ihmistä kohtaan ovat pelkästään hyvät, ja Hän antaa minulle tulevaisuuden ja toivon.
– Elina Ruf-Pitkäkangas