Jumala oli antanut meille tuon pienen tytön, joka oli jo nelivuotias ja hän sai olla ikään kuin tienavaajana elämässämme. Pyhäkoulu, jossa Malla kävi serkkujensa kanssa, avasi uuden ulottuvuuden meille, ja monien vaiheiden jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle – tulimme uskoon. Heti alkumetreistä lähtien tiesimme, että elämämme tulee todella muuttumaan: Jumalan suunnitelma meitä varten on jo valmis, kunhan vaan pala palalta sisäistämme sen ja kasvamme siihen.
VANHEMMUUS, SEN NÄKEMINEN JA ARVOSTAMINEN
Meidän suunitelmiimme kuului yksi lapsi, ja meillähän oli tuo oma Malla, ja kaikki oli hyvin. Kohdatessani perheitä olenkin oppinut olemaan tarkka sanoissani, miksi joillakuilla ei ole lapsia tai miksi toisilla taas on niin monta – elämää kun ei kukaan ota, ellei sitä ylhäältä anneta. Näitä alueita itse läpikäyneenä tiedän menetykset ja niiden tuoman tyhjyyden.
Uskoontultuamme rukoilimme mieheni kanssa, että voisimme saada toisen tytön. Nimikin oli jo valmiina: hän olisi Hanna. Kohta odotinkin toista lasta. Siihen aikaan ei neuvolassa ollut ultraa, ja viimeiseen saakka kokenut kätilö kuunteli pojan sydänääniä ja oli varma, että synnyttäisin pojan, ja siltä varalta meillä oli nimi Elias. Hanna kuitenkin syntyi tammikuussa 1980. Jumalalta saatu uusi elämä, juuri meille sopiva.
Kutsu evankeliumin eteenpäin viemiseen oli johdatuksemme seuraava suuri askel. Muutimme Suomeen ja menimme raamattuopistoon. Ensimmäinen ”oma” työkenttämme oli keskisuomessa. Siellä elimme herätyksen keskellä. Tilaisuuksissa tuli lähes aina ihmisiä uskoon, ja kotimme täyttyi rukoustukea tarvitsevista ihmisistä tai lapsista, joille pidimme kerhoa.
Noihin aikoihin tyttäremme toivoivat usein, että he voisivat saada pikkuveljen tai -siskon. Tuo sama ajatus oli myös minun mielessäni, mutta kun ajattelin kutsumustani – ihmisiä, joiden rinnalla kuljin, tilaisuuksia, joita viikottain pidimme – jouduin valinnan eteen, joka ei ollut minulle helppo. Näin jälkeenpäin tiedän, että pienetkin valinnat elämässä vaikuttavat kokonaisuuteen Jumalan johdatuksessa.
Uskoontulo ja Jumalan johdatukseen luovutettu elämä on elämisen arvoinen ja jokaista meitä, myös sinua, varten valmiina vastaanotettavaksi.
Rukoilin tuolloin asian puolesta ja erään kerran, kun ajattelin kutsumustani, perhettäni ja mahdollista uutta tulokasta, tunsin selvän Jumalan puheen sisimmässäni, joka sanoi minulle:
”Anna sinä toisten synnyttää lapsia tähän maailmaan, synnytä sinä lapsia minun valtakuntaani”.
Tuosta hetkestä olin vapaa ja tiesin, että Jumala ei tee virheitä, vaikka en nähnyt vielä sitä, mikä tuleva on, minkä Hän näki koskien vanhemmuuttani ja isovanhemmuuttani.
Tyttäret aikuistuivat ja avioituivat. Olin 37-vuotias, kun ensikerran tulin mummuksi. Isovanhemmuus tuli vauhdilla, ja pian ihania pieniä tyttärentyttäriä pyöri ympärilläni.
Muistan erään äitienpäivän, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Minua oli pyydetty äitienpäivätilaisuudessa kertomaan jotakin äitiydestä ja isovanhemmuudesta. Kun mietin mitä sanoisin, tapahtui jotakin sellaista, mitä en voi koskaan unohtaa. Koin voimakasta mitättömyyden tunnetta: kuinka minä voin mitään puhua; eihän minulla ole kuin kaksi lasta. Rukoilin ja itkin, kunnes jälleen se sama lempeä sisäinen ääni sanoi minulle:
”Sinä luovuit isosta perheestä minun valtakuntani työn tähden. Mitä velkaa olen jäänyt sinulle? Eikö sinulla ole ollut vauva sylissäsi lähes joka vuosi?”
Pyysin anteeksi sokeuttani. Niinhän se on: lähes joka vuosi sen jälkeen, kun tyttäremme avioituivat, olemme mieheni kanssa saaneet olla siunaamassa uuden elämän alkua, joka on myös meidän perhettämme. Tuossa hetkessä minä näin sen, mitä Jumala näki jo vuosia sitten, kun painin oman kutsumukseni kanssa.
Tänään me kaksi, kaksi tytärtämme puolisoineen, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa, olemme se suurperhe, se siunaus, jonka Jumala oli valmistanut meitä varten. Tästä kun kerran juttelimme tyttäreni kanssa, myös hän ymmärsi olevansa osa Jumalan suunnitelmaa halutessaan ison perheen. Elääksemme isovanhemmuutta, Jumalan suunnitelmaa, tarvitsimme siihen kaksi meille rakasta tytärtä, heidän puolisonsa, kolmetoista kaunista nuorta naista ja Onni-pojan, jotka aikuistuvat yksi toisensa jälkeen. Rikkaus on asua lähellä heitä, ja yhteenkokoontumiset ovat mieleenpainuvia, täynnä elämää ja kerta toisensa jälkeen voimme todeta:
”Jumala ei jäänyt meille velkaa”.
Olemme iso perhe, ja me kaksi, meidän tehtävämme on kantaa heitä, meille niin tärkeitä ja rakkaita, rukouksin.
Riitta Härmänmaa