Toisen ihmisen tavoittaa parhaiten olemalla aidosti juuri sitä, mitä on. Jos uskallan olla totta – arkinen, epätäydellinen ja välillä väsyvä, pieni ihminen – niin toinenkin uskaltaa olla. Mutta usein käy niin, että piilotan pienen ihmiseni ja suhisen sille vielä mennessäni, ettei se päästäisi suustaan inahdustakaan. Silmänräpäyksessä tilalle kipittää ns. kulissi-minä, joka elää aina vähän parempaa ja onnistuneempaa elämää kuin todellisuudessa. Kaikkihan sen tietävät, mutta näytelmän täytyy silti jatkua. Olisi aivan liian uhkarohkeaa olla totta.

Miksi on niin vaikeaa näyttää todelliset kasvonsa? Kun kulissi-minä kohtaa kulissi-sinän, kulissielämän kristallit kimaltelevat kilpaa aamuyöstä asti valvoneiden silmissä. Juu, juu, puoliso sekä puhuu että pussaa, lapset menestyvät koulussa ja koti on aina tiptop-kunnossa. Kaikille kuuluu ”ihan hyvää”.

En kehtaa enää tunnustaa, etteivät trendit oikein pysy hallinnassa, saati sitten oma arkinen elämä. Tuntuu ahtaalta niin vyötärön kuin ajatustenkin tasolla. Flunssakierre on kiivaimmillaan, sisustus on jämähtänyt viime vuosikymmenelle ja parisuhteen henkinen välimatkakin on kasvanut kohtuuttomasti. Elämä on ainaista kurottelua.

Kaikkein vaikeinta on oman sisimpänsä rujouden paljastaminen, vaikka juuri siellä olisi eniten tarttumapintaa samanlaisille elämän kolhimille, naarmuisille ihmisille. Muistatko vielä mummosi pehmeän sylin, lempeän liekutuksen ja tyynnyttelevät sanat? Mummo huokaili syvään menneitä muistellessaan, kuivasipa muutaman kyyneleenkin silmäkulmastaan. Hän oli nähnyt sodan ja pula-ajan ja köyhyyden ja Kuuban ohjuskriisin. Silti hänen lähellään oli hyvä olla. Mummo ei esittänyt mitään tai yrittänyt olla muita mummoja parempi. Hän vain oli, ja se oli tarpeeksi.

Ei minun tarvitse tavoittaa kaikkia ihmisiä. Kunhan tavoitan ne, joiden haavat sopivat omiini. Ei minun tarvitse tietää kaikesta kaikkea. Kunhan sanon ne sanat, jotka nousevat suoraan sydämestäni. Omaa ulkonäköä ja elämäntilannettakaan ei kannata verrata toisten elämään, sillä julkisivujen takaa voi yllättäen paljastua haurasta rappausta. Haluan tavoitella jotain kestävämpää. Vaikka juuri nyt elämä koettelee, kaikki tulee vielä muuttumaan.

Jeesus ei kutsunut meitä näyttelemään vaan elämään. Hänellä ei ole kulisseja, joita minun pitäisi kiillottaa. Evankeliumi kestää kaikki elämän kivut ja kaatumiset. Minunkin kompurointini. Siksi saan olla juuri sitä, mitä olen.

Minna Rissanen

X