Kutsun olemassaoloa korostetaan nykyään. Kutsua etsitään ja sen puuttuminen koetaan turhauttavana ja pelottavana. Epäonnistumisena. Käytämme energiaa pohtiessamme päämme puhki, onko minulla kutsua, mihin minut on kutsuttu, milloin elän kutsuani, milloin olen tarpeeksi kasvanut ja kehittynyt.
Me tutkimme itseämme ja katselemme toisiamme ja arvioimme näkemämme perusteella kutsua ja antautumista. Kutsu on kokenut inflaation, se on kulunut ja muokkaantunut joksikin sellaiseksi, joksi me sen haluamme. Tarkemmin sanottuna kutsusta on tullut ihmiskeskeistä. Onko jopa niin, että vikaan mennään siinä, että kutsun odotetaan tuottavan elämäämme jotakin?
Itse nuoruudessani, täysin rakastuneena Jeesukseen, antauduin Hänelle kokonaan. Lupauduin lähtemään minne tahansa, koska rakkaus vaati sitä sisimmässäni. Herra kutsui minut. Tarjous oli yksinkertainen: Tule ja seuraa minua, minä teen sinusta…
Lisäsin pienellä printillä ehtoja ja lupauksia tuohon täydelliseen sopimukseen: minä teen, minä menen, minä annan kaiken, minä luovun kaikesta, minä elän Sinulle, minä antaudun kokonaan. Minulle ei riittänyt yksipuoleinen täydellinen sopimus, jonka lisäksi Herra vielä lupasi, että Hän vie alkamansa täydellisen työn päätökseen.
Muokkasin kutsun mielessäni sellaiseksi, jonka tulokset olisivat näkyviä ja jossa minulla olisi jokin pieni – tai isompikin – osuus. Odotin toimintaa sekä omaa vahvaa kokemusta siitä, että tämä on nyt se minun juttuni, se mitä olen odottanut. Harjoitin jatkuvaa antautumista ja itseni ”kurittamista” oikeaan suuntaan ja odotin seuraavaa vaihetta tai tasoa.
Nyt 25 vuotta myöhemmin minusta on tullut toissijainen. Pienet printit sopimuksessa ovat haalistuneet ja havaittu mitättömiksi, tarpeettomiksi. Enää kovin vähällä on merkitystä. Merkityksetöntä on se, olenko minä ”työssä mukana”, tiedänkö kutsuni, tunnenko tänään vahvasti olevani kutsuni keskipisteessä tekemässä juuri sitä oikeaa työtä, teenkö jotakin sellaista, josta ulkopuolinenkin voi nähdä, että tuolla se on kutsu ja tuo se on täysin antautunut.
Nykyisin minulla on kutsuja. Hän on Alfa ja Omega, Alku ja loppu. Tämä syvä tietoisuus on moukaroitu sisimpääni lujasti. Se antaa minulle vahvan kutsumustietoisuuden.
Vastaan tänäänkin kutsuun kyllä, mutta näytelmän pääosaa en näyttele minä, vaan Kutsuja. Se tekee minusta kutsutun. Se tekee minusta yhden miljoonista, jotka ovat kutsutut samaan asemaan: pysymään Hänessä. Tämä on elämäni tärkeimpiä oivalluksia. Sen ymmärtäminen on kääntänyt katseeni pois suorittamisesta ja itsestäni. Se on tuonut elämääni runsaamman armon tuntemisen. Siinä olen saanut kasvaa ja toivon yhä kasvavani.
Elämä Hänen yhteydessään on meidän kutsumme ja tarkoituksemme.
Olkoon päiväsi täynnä Jumalan tuntemisen riemua! Se vapauttaa elämään tässä ja nyt.
Eliisa Selkomaa