Minut on jo melkein riisuttu.
Viimeiset lehdet vyötäisilläni
seison syksyisessä säässä.
Ajattelen: kohta tuuli vie
viimeisetkin rippeet ympäriltäni.
Tässä olen paljastettuna
jälleen kerran Luojani edessä.
Ohikulkijat hämmästelevät
paljasta runkoani:
kylläpä se onkin hauras ja mitätön,
sietäisi tuonkin ”raakun” jo kaataa,
oksatkin niin kuivaneita,
ihme kun sen vain annetaan olla.
Mutta Luojani näki toisin.
Hän näki ylöspäin,
kohti korkeuksia pyrkivän puun,
jonka juuret ovat vuosien saatossa
porautuneet läpi kuivan maan aina alkulähteille saakka.
Siksi Luojani salli levon ja alastomuuden,
sillä Hän tuntee alkulähteen elvyttävän voiman.
Hän luottaa minuun ja minä häneen.
Ja me kasvamme yhdessä jälleen,
minä Hänessä ja Hän minussa.
Päivi Salovaara