Iltapäiväkahvikutsu oli käynyt uudelle ystävälle. Tapasimme seurakunnassa, ja pyysin hänet vierailulle kotiini. Hän oli saapunut kaukaa Maltan saarelle, jossa mekin asuimme. Ero perheestä ja ikävä kotiin, omaan kulttuuriin, heijastui iloisesta olemuksesta. Hän kaipasi suvun sunnuntairuokailuja, joissa viivytään tunteja rupatellen pöydän ääressä. Opiskelukuukaudet tuntuivat pitkiltä, ja yksinäisyys oli ennen kokematonta.

Katoin kahvipöydän kauniisti ja toivoin ystäväni ilahtuvan vierailusta. Pelkästään paikalle löytäminen vaati ponnisteluja. Neuvoin tietä puhelimessa. Sieltä hän vihdoin saapuikin, ja menin vielä ulos vastaan, opastamaan vierastani perille asti.
Vuoden lopussa Maltalla tuulet olivat muuttumassa kylmiksi, ja mietinkin, että ystäväni hihaton helleasu olisi sopinut paremmin trooppiselle saarelle, josta hän oli kotoisin.

Hän ei voinut peitellä iloaan siitä, että hänet oli kutsuttu jonkun kotiin vierailulle. Minusta siinä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä olin saanut pitää eri maissa asuessamme vieraita kodissani. Hänen kiitollisuutensa teki kuitenkin minut onnelliseksi, näin vähällä vaivalla, ajattelin.
Meitä yhdisti yhteinen usko, ja vietimme mukavaa aikaa yhdessä. Yhteistä meille oli myös muukalaisuuden tunne asuessamme vieraassa maassa. Ihonvärimme olivat tosin täysin vastakkaiset.

Ystävyys ei olekaan ihan ilmaista, ja niinpä minulle alkoikin kertyä ”laskua” tästä pienestä kahvitteluhetkestä. Tiesin, että kun sydämeni ääni alkaa puhua, on ihan turha laittaa vastaan. Jätin ystäväni olohuoneeseen ja kävelin vaatekaapilleni. Katselin takkejani, ja siinähän se oli. Kotimaasta tuotu ja itselle ostettu ykköstakki!
Otin takin kaapista ja vein sen hänelle. ”Tarkenet mennä takaisin asunnollesi.”
Sitten katseeni osui hänen kenkiinsä, kesäisiin lipokkaisiin. Seuraavaksi menin kukkarolleni. Kokemuksesta tiesin, että lähetystyöntekijän kukkarosta riittää moneen lähtöön. Valitsin sopivan setelin. ”Tällä voit ostaa itsellesi kengät.” Raha riittikin kenkien lisäksi myös vaatteisiin.

Saattelen kiitollisen ystäväni bussille. Myöhemmin hän yllätti kertomalla olevansa kotimaassaan pastorin vaimo. Minulla oli ollut etuoikeus palvella Jumalan palvelijatarta.
Jonkin ajan kuluttua saimme vierailulle myös hänen miehensä, joka saapui hakemaan vaimoaan kotiin. Opiskeluaika päättyi, ja sanoimme hyvästejä. Ymmärsimme, että emme enää tapaisi, sillä asuimme niin kaukana toisistamme. Vakava sairaus sammuttikin muutaman vuoden kuluttua pastori-isän elämän.
Tänä syksynä Karibian merellä raivonneet hurrikaanit vavisuttivat ystäväni kotisaaria. Mutta tiedän, että Kaikkivaltias Jumala pitää huolen lapsistaan kaikissa elämän myrskyissä.

”Niin kauan kuin meillä siis on vielä aikaa, tehkäämme hyvää kaikille, varsinkin uskonystäville” (Gal. 6:10).

 

Marja Toukola
Lähetystyöntekijä

X