Kuka sua kattoo peilistä?
Aamuisin?
Iltaisin?
Viikonloppuna?
Sunnuntaina?

Olin siivonnut koko lauantaipäivän, vapaapäivän. Takana suhteellisen rankka työviikko töissä, siltä tuntui, koulua ja muutama palaveri heti aamusta tavallisen työn lisäksi. Mielenkiintoinen viikko takana, sellainen mistä minä pidän, mutta voimia kuluttava, näin viittäkymppiä käydessä se vain täytyy todeta.

Ei, en ollut siivonnut koko päivää, olin käynyt välillä töissä, vaikka vapaapäivää vietinkin. Älä kysy, miksi kävin. Mielestäni oli pakko. Sen lisäksi valikoin kiinni menevän kaupan takana henkareita helteessä pään kertoessa migreenialttiudesta. Yhtään ei auttanut se, että mieheni auton ilmastoinnin ollessa hajalla sillä ajo tuntui turkkilaiselta saunakokemukselta suomalaiseen tyyliin – täysillä tai ei mitään.

Edellisenä iltana, perjantaina, kuulutin suureen ääneen suunnitelmani perheelleni nukkua pitkään aamulla. Ajatuksena oli, että nukkuisin palaverien tuomaa univelkaa ja yleistä väsymystä pois, mutta niin ei käynyt. Heräsin lauantaiaamulla aikaan, joka näytti, ettei univelkaa ollut niin paljon kuin keho oli viestittänyt loppuviikosta. Keho siis teki temput, huijasi minut ajattelemaan, että tilanne on paha, tosi paha. Ja minä uskoin, satasella.

Touhun keskellä katsoin itseäni vilaukselta peilistä lauantaina klo 17.37. Haalistunut hiusväri, mustat silmänaluset, selvästi kuiva iho, raittiin ilman puute, huono ravinto, liikunnan puute, raskaan työn jäljet olivat nähtävissä vilauksessa. Asian havaitseminen ei tuottanut paniikkia eikä näkymä ollut yllätys. Totta jokainen havainto. Ne kaikki tunsin kehossani, joskin sen tuottamiin signaaleihin en enää luottanut kuin lakiin. Se huijasi ja syötti pajunköyttä käyttäen hyväksi vallalla olevia olosuhteita mennen tullen.

Jäin pohtimaan vilahdusta. Ajatuksiini pälkähti ajatus siitä, mitä muut minusta näkevät. Näkevätkö he sen, että kaiken alla asuu kuitenkin rauha? Rauha, jota tämä maailma ei tunne eikä voi tarjota. Näkevätkö he sen, että minun iloni on elää lähellä Herraa – että minulla on ylipäätä ilo? Näkevätkö he sen, että minut on liitetty armon kautta yhteyteen kolmiyhteisen Jumalan kanssa ja olen perhettä muiden uudestisyntyneiden kanssa kotikaupungissani, maakunnassa, Suomessa, Pohjoismaissa, Euroopassa ja koko maailmassa?

Näkevätkö he sen, että elän armon alla, mikä antaa voimaa joka päivä ja pitää minut hengissä? Näkevätkö he sen, että minulla on toivo? Toivo, joka on ankkuroitu johonkin pysyvään ja lujaan, joka ei horju, Alfa ja Omega on Hänen nimensä. Näkevätkö he rakkauden, joka muutti elämäni ja joka on niin totta, että se tekee minusta palvelijan, näkeekö kukaan sitä. Epäilen, tänään ja aika usein epäilen.

Elämään tulee yllättäviä asioita. Aika ajoin loppuvat yllättäen rahat eikä voi ostaa uutta ilmastointia vanhan tilalle. Tulee sairautta ja kipua, josta muotoutuu läheinen kumppani vuosien ajaksi kuluttaen kaikki voimat, niin että vain jotenkuten selviää tunnista ja päivästä toiseen. Tulee työttömyyttä, jolle ei voi mitään, ja kun ei yhteydenottoosi vastata, lopetat kaikki tykkänään. Tulee umpikujia ja pimeyttä, jolloin ei osaa edes toimia. Tulee yksinäisyyttä, hylkäämisiä ja hyvästejä. Tulee masennusta, joka vain vie mennessään.

Mitä silloin liikkuu sisällämme? Siellä sopukoissa, missä elämän lähde on? Minä olen hyvä sulkemaan sieltä nousevan viestin hiljaiselle ja annan olosuhteiden puhua elämääni voimakkaammin. Taitoni on kehittynyt vuosien varrella hyväksi. Etsin aina ratkaisuja ongelmiin, ja jos en pysty niitä löytämään heti ja nopeasti, ahdistun.

Kun sallin Elämän puhua minulle, se ei ole yltiöpäistä toivon toivottelua tai uskonhenkistä höyryämistä. Kuulen sanoissa myötäelämistä ja empatiaa, viesti on ymmärtävää ja avaa silmiäni ja korviani. Se on inhimillisyydelle tilaa antavaa ja parantaa haavoja ja voitelee niitä iskuja, joita elämän eläminen saa aikaan.

Kun Jumala, elämän lähde, puhuu minulle, tapahtuu kummallista. Sitä voisi kutsua jopa yliluonnolliseksi. No, sitähän se on. Pääsen rauhaan olosuhteiden kanssa ja löydän kallion jalkojen alle. Vaikka en jaksa taivaltaa, olo tuntuu kevyeltä, koska olen tarponut puskissa, mutaisia upottavia teitä pitkin, välillä suossa polvimittaisilla Nokian kumpareilla joissa oli viisi reikää, voimieni äärirajoille saakka. Tiedän, ettei minulta vaadita yhtään mitään, vaan saan jäädä kalliolle, ei tarvitse edes kilvoitella.

Pikkuhiljaa, siinä voimia kerätessä ymmärrän, että Jumala tahtoo, että ammenna elämän lähteistä lääkettä. Se vain saa katseen nousemaan kohti vuoria, sinne mistä minulle tulee apu. Niin on luvattu. Ja siinä vaiheessa ymmärrän, että apu on jo saapunut. Se on lepo, rauha, kallio, armo, rakkaus. Ja näin tyhjentävästi, piste.

Kaiken elämän tuoman haasteen keskellä minulla voi olla rauha ja tyyneys, joka näkyy ja välittyy. Vaikka tuhat kaatuisi ympäriltäni ja käytännössä menettäisin kaiken, Hän on rauhan ja onnen lähde. Ei minun tarvitse sitä edes etsiä, se on jo lähellä, saatavillani, sisälläni. Sisimmässäni on lähde. Se kumpuaa jostakin ihme paikasta, ei täältäpäin, ei minun elämäntilanteistani, ei.

Minä yritän jälleen. Yritän, minä lupaan yrittää muistaa sanoa itselleni seuraavaa, kun kasvoistani voi lukea sen hetkisen elämän murheet uurteina ja kulmien kurttuina tai kun tunnen, että oma mieleni pyörittää huolia tai murheita tai tulevia ongelmaskenaarioita päässäni:

Hän vie minut viheriäisille niityille lepäämään.
Sinne Hän valmistaa minulle aterian, ja minä ja Hän, me ruokailemme yhdessä.

Tähän suostun Herra tänäänkin, lähden niitylle kanssasi, jääköön taakse harmaa kivilouhikko, jossa elän!
Tarvitseeko minun palata sinne?

Eliisa Selkomaa

X