On taas niin hankalaa, en tahtoisi jaksaa.
On mennyt tunteja monta, lenkillekään ei pääse, sataa kuin aisaa.
Selkäkin on kipeä, mistä ärtynyt lie.
Jalkapohjien syylät ja känsät, huuliherpeskin viel!
Ei hyvin oo mikään, miksi tällainen olo?
En tajua tätä, olen kuin mikäkin ihmispolo.
En halua näin olla, rääkyä valittaa aivan,
kuin kaikki ois pieles, rasittaa, mikä nyt vaivaa?!
Eilenkin oli päivä hieno, juhlimme viisivuotiasta,
mutta tämä uusi päivä on harmaa, kuin häivähdys kuolemasta.
Ei eilisen ilo ja riemu nyt yhtään lohduta mua.
Luojani, missä olet? VASTAA! Etkö nää, että tarvitsen sua…?
Näinkö sä tahdot, et päiväni vietän
alamaissa, surren, mihin viekään tieni tää?
”Mut etkö sä tyttöni nähdä saata,
mitä luvas on sulle, kohti uutta maata
sä kohta saat alkaa tiesi tään.
Mä Luojana tiedän, se on parhaakses, sen nään.
Täytyy kuolema jyvälle tulla alla mullan.
Ei se muuten tuota, kanna satoa, usean mitan verran!
Vain ahjossa kuumassa palaa pois kuona,
lopulta jäljellä on ainoastaan pelkkä kulta.
Se on puhdasta, silkkaa aarretta, käyttöä varten.
Myös muille sen tahdon antavan, käytä siis taiten.
Kuuntele tarkoin ääntä Pyhän Hengen.
On ihmiselo lyhyt, tarvitsen jokaisen työmiehen
elopellolle tekemään työtä suurta.
Sulta tahdon vain osan, en pyydä Mä muuta.
Suunnitellut olen kaiken, jos tahdot sä jatkaa.
Ei se helppoa oo, en niin mä luvannutkaan.
Mutta taata sen voin, mitä pyydän mä sulta,
sen osaat sä tehdä, enkä pyytää voi muilta.
Sillä sinuun olen kätkenyt taidon tämän.
Se on yhdistelmä ainutlaatuinen, mikä ei ole ihan vähän.
Siis ahjossa pidän sua vielä vähän aikaa,
mutta lupaan sen sulle, se saa vain parasta esiin tulemaan.
Suurta luottamusta vaatii se elämän tiellä tällä.
Kaikkivaltiaana tiedän, tyttöni, sinä kestät sen kyllä.
Minä näen jo maalin, se on varattuna sulle.
Usko vielä, vielä vähän, niin näytän sen myöskin sulle!”
Mä tiedän sen kyllä Mestari armas,
mutta koville ottaa, näytä vähän, edes palanen aivan?
”Mä juuri nyt kerroin sen sulle, etkö nää?
Lue rivit nää uudet, niin ymmärrät myös sä.
Olet niin rakas, sinä tyttöni, olet kaikkeni mulle.
Yhtä rakas ol´ poikani, Hänet eestäs vein ristinpuulle.
Siis tuskasi tunnen, se on suuri, tunnen sen,
mutta kestä rakas lapsi, kestä vielä hetkinen!
Pian päästän sut pois, mutta luvata täytyy:
sen mitä ahjo paljasti, se käyttöön ottaa sun täytyy.
Silloin ahjon työstä tästä saavat lohdutuksen myös he,
joita tavoittaa mun täytyy, Minä haluan kaikki sielut ne!
Sillä jokaisella oikeus on taivaspaikkaan, elämään uuteen
siis tyttöni oi, kerro tää kaikille, ei oo tarvetta salaisuuteen.”
Ma itkien luen nyt rivit nää uudet.
On taakkani pienempi,
Jumala tiesi taas keinon,
vai mitä luulet?
Riikka-Leena Tattari