Rakastan katsella ihmisiä. Kun, menen kahvilaan, asetun istumaan sellaiselle paikalle, josta näen mahdollisimman paljon ihmisiä. Monesti ihmisten kasvoilta voi lukea heidän tarinaansa. Juonteet otsalla, epäilevä pälyily tai salaperäinen hymy voi kertoa enemmän, kuin monta sanaa. Tietenkään ulkokuoresta ei voi lukea koko tarinaa, mutta jotakin kyllä.
Elämän tarinat kasvoilla on minusta kaunista. Se on kauniimpaa, kun kasvot, joista ne on yritetty pyyhkiä pois.
Miksi juonteet ja roikkuvat luomet eivät vain saisi olla? Kuka on määrittänyt, että vanheneminen ei ole kaunista? Vanheneminen ei toki ole helppoa, sillä siinä on perimmäisillään kyse luopumisesta. Mutta, toisaalta aina kun luovutaan jostakin, jotakin uutta voi tulla tilalle.
Mikä on kaunista? Kauneus on katsojan silmässä, mikä pitää paikkansa. Jokainen määrittää kauneuden normit omalla tavallaan. Erityisen tarkkana olemme omasta ulkonäöstämme ja olemuksestamme. Olemme helposti itsemme pahimmat viholliset.
Kauneuden syvin olemus löytyy kuitenkin ihmisen sisältä, ei ulkoa. Ihminen, joka kokee olevansa sinut itsensä kanssa, huokuu ulospäin itsevarmuutta ja tasapainoa.
Sisäinen kauneus nousee pintaan, sillä ihmisen hyvä olo näkyy ilmeissä ja koko olemuksessa. ”Ihminen on kaunis silloin, kun hän hymyilee.” Joskus sisin voi hymyillä, vaikka ilme olisinkin vakava. Se on iloa, jota ei osaa selittää. Se pitää löytää.
Ihminen on mielestäni kaunis silloin, kun hän on aito ja oma itsensä. Oli kyseessä vanha tai nuori, tärkeintä on löytää tasapaino itsensä kanssa ja hyväksyä itsensä sellaisena, kun on.