Helmikuun paukkupakkasilla vuonna 1946 Ähtärin Vääräkosken kylällä elettiin jännittäviä aikoja. Äitini Taimi Kallinen oli pesemässä pyykkiä paikallisen paperitehtaan omistajille.
Synnytyksen aika oli lähellä, mutta mitäpä mamma siitä välitti, jo kuusi aikaisempaa synnytystä kokeneena. Kyllä kaikki hyvin menee – vaikka oli tulossa kaksoset. Pyykit pestyään mamma meni kotiin ja tunsi, että nyt on kuitenkin lähdettävä sairaalaan.
Tilattiin tehtaan hevonen, ja Hermanni-kuski. Sairaalaan oli ”vain vaivaiset” kuusi kilometriä. Illalla kymmenen maissa olivat kaksoset maailmassa: tyttö ja poika. Voi sitä onnea! Ennestään oli kolme tyttöä ja kolme poikaa, nyt tuli siis tasaluku.
Kallisen pieneen pirttiin tehtiin tilaa kaksosille ja olipa jopa Pietarsaaresta tilattu kaksosten vaunut! Isot siskot ylpeinä vuorotellen kävivät ”vaunukävelyllä” kylän raitilla ja ottivat vastaan ihailuja ohikulkijoilta, jotka pysähtyivät kaksosia ihmettelemään.
Elämä oli vaatimatonta sotien jälkeisenä aikana, mutta ruokaa oli aina myös vieraille tarjota. Ähtärin pieni Helluntaiseurakunta otti ensiaskeleitaan, ja Kalliset olivat vahvasti mukana kaikessa toiminnassa.
Vierailevat saarnaajat ja lähetyssaarnaajat majoitettiin ainoassa, pienessä kammarissa, ja koko muu perhe nukkui tuvassa. Välillä oli romaaniperheitä isolla joukolla tuvan penkeillä tai lattialla nukkumassa. Siinä sitä opittiin kansainvälisyyttä arjen keskellä.
Äiti oli kova lukemaan, ja iltaisin kokoonnuttiin tuvan pitkän pöydän ääreen kuuntelemaan jännittäviä kertomuksia Kiinasta ja muista lähetysmaista. Oli vain Pakanain Huuto ja Ristin Voitto, mutta ne luettiinkin sitten tosi tarkkaan.
Iltarukouksissa muistettiin kaikkia lähetyssaarnaajia ja heidän perheitään. Sieltä tuli tutuksi mm. Yrjölän lähettiperhe. Rukoushuone oli vain kahden kilometrin päässä, ja sinne mentiin joka kokoukseen ja pyhäkouluun, jota äiti piti uskollisesti noin neljä vuosikymmentä. Rakkaus seurakuntaan ja Herran huoneeseen imettiin jo äidinmaidossa.
Koin voimakkaan herätyksen jo kahdeksan-, yhdeksänvuotiaana. Koin olevani syntinen ja joskus iltaisin itkin, kun pelkäsin, että en pääsisi taivaaseen, jos Jeesus tulisi nyt. Silloin puhuttiin paljon Jeesuksen takaisintulosta ja parannuksenteon välttämättömyydestä. Kyllä lapset ymmärtävät paljon enemmän kuin luulemmekaan.
Koitti vihdoin sellainen hetki, että lastenkokouksessa telttajuhlilla kysyttiin, kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle. Minulla oli käsi ylhäällä jo ennen kuin kysymys oli esitetty loppuun. Sinne etupenkkiin itkien ja syntisyyteni tuntien riensin ja polvistuin.
Jeesus astui elämääni ja sain kokea uudestisyntymän ihmeen! Synnit julistettiin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ihanaa oli myös se, että kolme ikätoveriani ja ystävääni olivat samalla katumuspenkillä.
Valtava ilo ja keveys ja ihana autuuden tunne täytti yhdeksänvuotiaan Mirjan koko olemuksen! Nyt olen Jeesuksen oma! Jos Hän tulee tänä yönä, lähden taivaaseen !
Taivaskaipuu on ollut sydämessäni aina. Kerran merihädässä ollessamme Ebeneser-laivamme upottua Jaavan merellä olin jo niin lähellä taivasta!
Kaksi kertaa olen sairastanut syövän ja molemmilla kerroilla olen niin haltioissani ajatellut, että nyt tuli pikalippu taivaaseen!” Mutta ei: viimeisestäkin syövästä on jo kahdeksan vuotta, ja edelleen olen täällä.
Lapsuuden voimakkaat kohtaamiset lähetyssaarnaajien kanssa vaikuttivat. Lähetystyö tuli rakkaaksi ja koin, että eihän elämässä voi olla mitään niin mahtavaa ja tärkeää, kuin olla viemässä sanomaa Jeesuksesta niille, jotka eivät Häntä tunne.
Mielessä oli koko kouluajan ja sitten myöhemmin Helsinkiin muutettuani ja työssä isossa Postitalossa, että enhän minä tänne jää, vaan haluan sellaisen ammatin, josta on hyötyä lähetyskentällä.
Olin vasta 17-vuotias, kun tapasin Emmanuel Yrjölän ja rakastuin. Olisin suin päin ollut valmis lähtemään hänen matkaansa Lähetyslaiva Ebeneserille. Manu vaan tuumasi, että eihän postineidillä ole mitään virkaa lähetyskentällä. Olisi kyllä joskus tehnyt mieli laittaa postiasioita siellä kuntoon!
Ihmeellisesti Herra avasi tien sitten Kätilöopistoon, ja valmistuin ihanaan ammattiin. Manu tuli Suomeen armeijapalvelusta suorittamaan ja minä menin vielä Raamattuopiston ns. pitkälle kurssille. Muutaman kuukauden jakso sairaalassa kätilönä oli ihanaa aikaa, mutta sitten yhtäkkiä tuli lähtökäsky !
Häät vietettiin Helsingin Saalemissa, ja kolme viikkoa häittemme jälkeen elämäni seikkailu kohti Ebeneser-laivaa ja silloista Ceylonia – (nyk. Sri Lanka) alkoi.
Kaikki oli niin uutta ja outoa. Kuumuus, joka ei hellittänyt juuri muuten kuin kovassa myrskyssä ja vesisateessa, laivan pieni, ahdas keittiö, uudet ruokalajit, oudot kasvikset, kookospähkinät… Opettelin laittamaan sikäläisiä ruokia ja olin niin innoissani kaikesta!
Kokoukset maissa ja laivalla, englannin kielen opiskelu, puhumattakaan tamilin kielestä! Oli niin paljon kaikkea, ja sydämeni lauloi kiitoslauluja! Tämä on minun paikkani palvella Herraa! Mikä ilo saada olla rakastamani miehen rinnalla – seikkailussa, joka jatkuu…
Mirja Yrjölä