Mirja Yrjölä-Seikkailija Osa 2.

19.8.2021 | Artikkelit

Pikkutytöstä lähtien olen ajatellut, että elämässä ei mikään ole suurempaa kuin viedä sanomaa Jeesuksesta niille, jotka eivät sitä ole koskaan kuulleet. Oli vain joskus niin vaikeaa ajatella, että miten pieni tyttö, pienestä Vääräkosken kylästä, voisi koskaan päästä lähetyskentälle. Ihaillen aina kuuntelin vierailevia lähetystyöntekijöitä, ja paljon myös rukoilimme heidän puolestaan. Kotiseurakunnassani oli myös niitä, jotka aina rukoilivat lähetystyön puolesta. Rukoushuoneemme seinällä oli kuva lähetyslaiva Ebeneseristä, ja sen kuvan alla usein rukoilin, että minustakin joskus tulisi lähetyssaarnaaja.

Leppäahon Toivo rukoili aina ”merten saarten” puolesta, ja suuri oli hänen ilonsa, kun myöhemmin minusta tuli lähetti merten saarille, Indonesiaan. Hän sai kokea rukousvastauksen ja oli uskollinen esirukoilijamme kuolemaansa saakka. Monet muut rakkaassa kotiseurakunnassani, Ähtärissä, ovat olleet esirukoilijoitamme, jotkut vielä tänä päivänäkin! Siitä olemme kiitollisia, kuten kaikista esirukoilijoista ympäri maailman.

KATSE ETEENPÄIN

Kutsumustietoisuus oli hyvin varma ja vahva. Sitä lähdettiin toteuttamaan, ja vaikka joskus olikin vaikeita aikoja, erikoisesti laivalla, siitä ei peräydytty. Emmanuel joskus tuskastui ja olisi ollut valmis lähtemään muualle, kun ei aina käyneet ideat ja toimenpiteet yksiin vahvan isänsä kanssa. Silloin muistutin häntä, että hän oli luvannut Herralle olla isänsä apuna laivalla niin kauan kuin hän tarvitsee! Tämä oli meidän paikkamme palvella elon Herraa! Ja taas jatkettiin eteenpäin.

Viimeiset viisi vuotta Ebeneser-laivan historiassa kuluivat Borneon saarella, valtavan Kapuas-joen varrella olevissa kylissä. Meillä oli pieni klinikka laivan perällä sekä maissa, joen yläjuoksulla, toinen klinikka, jota indonesialainen sairaanhoitajamme, Tante Corry, hoiti. Minä olin vastuussa laivaklinikasta. Potilaita oli paljon ja heitä tuli kaukaa, jopa satojen kilometrien päässä olevista kylistä. Tieto oli kulkenut, että laivalla oli lääkkeitä, ja ellei ollutkaan, niin siellä rukoiltiin, ja ihmiset paranivat! Vastuumme oli suuri.

TYLY PÄÄTÖS

Kuitenkin tärkein tehtävämme oli julistaa evankeliumia ja olla apuna pienten seurakuntien työssä. Koulutimme samalla myös indonesialaisia nuoria evankelistoja jatkamaan työtä ja viemään evankeliumia eteenpäin. Nuorimmaisemme, Veikko Emmanuel, syntyi Borneon aikana, joten meillä on yksi borneolainen, yksi sulawesiläinen (Celebes), Marja, ja yksi singaporelainen, Mika, perheessämme. Lapset ovat joskus joutuneet selittelemään kysymystä syntymäpaikastaan, mutta siinä on aina avautunut tilaisuus puhua lähetystyöstä.Indonesiassa oli tehty aikoinaan päätös, että ulkomaalaiset firmat saavat toimia maassa viisi vuotta, ja sen aikana on koulutettava tilalle kansalliset työntekijät. Ihan hieno päätös sinänsä, mutta meistä tuntui, että työmme on pahasti kesken. Toki olimme kouluttaneet evankelistoja, pastoreita, terveydenhuoltohenkilökuntaa jne. Yritimme saada lupiamme ja viisumeitamme jatkettua, mutta hallituksen määräyksiä piti noudattaa. Tyly tuomio oli, että meidän olisi lopetettava työmme, ja laivan pitäisi olla Indonesian aluevesirajojen ulkopuolella 21:een syyskuuta 1983 mennessä.

LAIVA ON MERIKELVOTON

Raskain sydämin aloitimme lähtövalmistelut. Emmanuel tiesi, että laivassa oli paljon korjattavaa ja taisteli ajasta, että saisimme edes joitakin korjauksia tehtyä, koska rakas laivamme ei ollut merikelpoinen!  Satamamestari virkamiehineen tuli tarkistamaan laivan kuntoa. Minäkin tiesin, miten huonossa kunnossa laiva on: vuosien ajan auringossa ja jokivedessä lahonneena, puuosat termiittien syöminä. Satamamestari totesi, että kyllä laiva oli merikelpoinen.
Minähän olen yleensä hyvin kiltti ja säyseä ihminen, mutta silloin minulle tuli erikoinen voiman tunne! Hyvin topakasti, kovalla äänellä sanoin arvon virkamiehille: ”Tämä laiva ei ole merikelpoinen – mutta tietäkää miehet, että jos meidät pakotatte merelle, meidän Jumalamme on voimallinen pelastamaan meidät!” Harvoin koen sellaista voiman latausta.

Meidän oli lähdettävä. Saimme viimeiselle matkallemme kokeneen, uskovaisen perämiehen, Martinin, ja vanhan konemiehen, Pak Lumentutin. Meitä oli 19 henkeä. Pelastusveneemme oli mitoitettu noin 12 henkilölle, mutta siihen me kaikki ahtautuisimme. Lisäksi oli veneen perässä hinauksessa kelluva pelastuslautta, jonka eräs ystävämme oli aikoinaan laivalle hankkinut. Jos veneemme uppoaisi, olisi vielä pieni mahdollisuus joidenkin pelastautua lautalle.

RAJUMYRSKY YLTYY

Päivä oli ollut myrskyinen. Voimakkaat syysmonsuunit olivat alkaneet, ja laivamme keinui aaltojen murskaavassa voimassa. Vuotoja alkoi ilmentyä eri puolilla laivaa. Mika oli urhoollisena apumiehenä pumppaamassa vettä pois laivasta, Emmanuel oli yläkannella ja ruorissa koko ajan isänsä apuna. Kaikki tekivät töitä voimiensa mukaan, osa tosin kamalan meritaudin kourissa. Yritin laittaa maukkaan riisi-kala-aterian koko miehistölle, mutta lopulta vain isä-Yrjölä ja minä pystyimme syömään. Olin ihmeellisesti saanut ”merijalat” enkä tullut merisairaaksi kuin yhden kerran ollessamme merimatkalla Sri Lankasta Indonesiaan. Sekin ilmeisesti siksi, että olin raskaana, Mikaa odottaen.

Iltaa kohden myrsky vain yltyi. Välillä satoi kaatamalla, tuuli aiheutti valtavia aaltoja ja maininkeja, ja keinuimme todella kovalla vauhdilla Jaavan meren aallokossa. Vuotokohtia alkoi ilmestyä eri puolille laivaa. Niitä tukittiin sisältäpäin niin paljon kuin pystyttiin, mutta vedentulo laivaan oli paljon voimakkaampi kuin mitä vettä pystyttiin pumppaamaan pois. Vuosia tropiikin helteissä ja rajumyrskyissä kulkenut laivamme alkoi antaa periksi, ja vettä tuli laivaan kovalla vauhdilla.

KAPTEENIN KOMENTO

Ponnistelimme koko illan ja alkuyön. Lopulta kannoimme ämpäriletkassa vettä alhaalta ylös kannelle ja siitä mereen, Kaikki naisetkin olimme mukana, ja saimme jonkun aikaa pidettyä vedentuloa kohtuullisena, kunnes yhtäkkiä laivan perällä jokin osa petti, ja syntyi suuri aukko, josta vihainen Jaavan meri syöksyi sisään. Konehuone alkoi täyttyä vedellä, emmekä enää voineet tehdä mitään. Kaikki koneet sammuivat yksi toisensa jälkeen, viimeisenä valokone. Tuli täysi pimeys, ja vain myrskyn ulvonta kaikui korvissamme.Isä-Yrjölä, laivan kapteeni, antoi viimein käskyn: ”Emmanuel, mene laskemaan ankkuri ja pelastusveneet vesille. Väki veneisiin!” Niin tehtiin. Myrsky ulvoi entistä vihaisemmin. Oli onneksi kuutamo, ja välillä pilvien raosta kuu antoi valaistusta, kun me kaikki yksitellen hyppäsimme veneeseen. Tarkoin laskimme ihmiset ja totesimme, että kaikki olivat veneessä.

Lähdimme nopeasti pois uppoavan laivan kupeesta, ettei kova imu viimehetkillä veisi meitäkin mukanaan. Turvallisen matkan päästä näimme myrskypilvien raosta, miten rakas kotimme, lähetysasemamme, koulumme, klinikkamme, opinahjomme, vaipui Jaavan meren syleilyyn.

PIAN TAPAAMME TOISELLA RANNALLA

Istuimme veneessä ahtaasti, pieni nelivuotias Veka sylissäni, Marja ja Mika lähellä opettajaansa, Marja Nurmista, Riitta Kakko ja Seija Moilanen, uudet työtoverimme, vieressä. Isä-Yrjölä, Manu ja kaikki indonesialaiset työtoverimme laivan keskiosassa ja perällä. Aloimme laulaa spontaanisesti! Lauloimme ylistyslaulua Jeesukselle. Ei ollut ketään muuta, ketä ylistäisimme – vain Jeesus! Minä, joka aina uskoontulostani saakka olin toivonut pääsyä Jeesuksen luo Taivaaseen, olin melko varma, että NYT se hetki koittaa. Jännittyneenä odotin, mikä aalto heittää meidät tästä ajasta ikuisuuden rannalle.

Odotellessa Taivaan helmiporteille pääsyä mietin elämääni. Kova aallokko edelleen keinutti pientä venettämme, emmekä tienneet, selviäisimmekö enää maan päälle. Suuri kiitollisuus täytti sydämeni siitä, että olin saanut palvella elon Herraa. Nuorena koettu pelastusvarmuus oli kestänyt, samoin kutsumus. Olin saanut elää rikkaan elämän. Jos nyt elämä päättyisi tähän, niin syvä riemu siitä, että saisimme kaikki yhdessä, koko perheenä, lähteä Taivaaseen, täytti mieleni ja sieluni. Kohta saisin käydä sisälle helmiporteista, astua kultakaduille – ja nähdä Jeesuksen kasvoista kasvoihin!

POLVISTUIMME BORNEON RANNALLA

Herralla oli muita suunnitelmia. Sadepilvet olivat väistyneet, ja kuuma tropiikin aurinko paahtoi armotta meitä. Lapset alkoivat väsyä, mutta kukaan ei hermostunut eikä kiukutellut. Välillä juotiin vähän vettä ja syötiin isosta purkista keksejä. Iltapäivällä näimme horisontissa pienen pisteen. Se alkoi kasvaa ja tulla lähemmäksi. Se oli pieni kalastusalus, joka oli nähnyt meidät siellä meren keskellä kirkkaan värisen pelastuslauttamme ansiosta.

Ystävällisesti nämä kalastajat ottivat meidät hinaukseen todeten, ettemme selviäisi omin avuin lähimpään rantaan, minne oli vielä pitkä matka. Astuimme epävarmoin askelin, lähes vuorokauden veneessä keikkumisen jälkeen, turvallisesti Borneon eteläiselle rannalle. Polvistuimme ja lupasimme elon Herralle, että haluamme palvella Häntä entistä ehyemmin sydämin ja mennä sinne, missä meitä tarvitaan, koska tärkein asia elämässä on viedä sanomaa eteenpäin.

Meiltä voidaan yhdessä hetkessä viedä kaikki pois, mutta se, minkä olemme tehneet Herralle, kestää ikuisuudesta ikuisuuteen.

Mirja Yrjölä

X