Satojen kilometrien kotimatka oli vasta aluillaan, kun ajatuksiini iski sanat: ”Sisko, minä pelastan sinut! ”Olin tavannut ystäväni ja kuullut hänen epätoivoisesta elämäntilanteestaan. Tuska oli välittynyt hänestä, ja se tarttui minuun. Ahdisti. Kotimatka kestäisi yli neljä tuntia, oli aikaa pohtia. Ystäväni epätoivoinen tilanne mursi minua, oman avuttomuuteni kokeminen mursi minua. Ajatus ystäväni pelastamisesta jyskytti mielessäni vaatien aivojani tekemään suunnitelmia sen toteuttamiseksi.

Luonnossa näkyi kevään ensimerkkejä, ja se sai toivon läikähtelemään sisimmässäni tyyliin, että ehkäpä sittenkin, yli kahdenkymmenen vuoden ahdingon jälkeen, ystäväni saisi uuden mahdollisuuden elämään – sen, jonka jokainen ansaitsee. Jokainen ansaitsee tulla kohdelluksi reilusti. Jokainen on samanarvoinen kuin toinenkin.

Ei ylempiarvoisia eikä alempiarvoisia

Jos jotenkin olet luullut, ettet ansaitse hyvää kohtelua läheisiltäsi, keneltäkään, haluan sinun heti ottavan ajatuksesta kiinni, käärivän sen palloksi käsissäsi, heittävän sen likaiseen asfalttiin niin että pamahtaa ja listivän sen kenkäsi kannalla niin pieneksi, ettei sitä enää ole! Et ole vähempiarvoinen, ja kun et ole sitä, ei ole vastakohtaakaan, parempiarvoista, ei teoriassa eikä käytännössä.

Ja yhtä lailla, et ole ylempiarvoisempi kuin toinen, ja silloin ei ole sinua vähempiarvoistakaan. Jos jotenkin olet jotakin muuta itsestäsi ajatellut ja sallinut katseesi käyvän nenän vartta pitkin, sanon sinulle, että häpeä.

Mikään ei tee meistä toistamme parempia, ei mikään.

Inhoan alistamista, ihmisarvon riistämistä, kun sen näen. Sitä tapahtuu yllättävän paljon meidänkin kansamme keskellä, vaikka niin sivistynyttäkin väkeä olemme. Toisen yli kävelyä ei saisi olla kotona, ei työpaikalla, ei seurakunnissa, ei pienryhmissä, ei ystävyyssuhteissa, ei niin missään.

Hyväksymisestä puhutaan paljon ja sitä pidetään hyveenä. On helppo sanoa hyväksyvänsä. Mutta toisen hyväksyminen ja kunnioittaminen tasavertaisena tulee julki jokapäiväisissä teoissa ja sanoissa.

Sanoissa voimaa

Rohkaisun sana on kultaakin kalliimpi. Se on kuin valon säde pimeyteen. Pieni sana voi sen tehdä, kun kuulijalla on korvat, jolla kuulla. Lohduttavaa on se myös, että oikein lausutut sanat murtavat kallioita ja vuosien kuluessa syntynyttä jäätä, ne herättelevät eloon elämän lähteitä, jotka ovat sammuneet, ja palauttaa kutsun yhteyteen ja läheisyyteen, kukkimaan ja tuottamaan hyvää tuoksua.

Sanat luovat toivoa toivottomuuteen, avaavat uusia näkökulmia. Yksin katsottuna asiat vääristyvät oman elämäntilanteen ja historian myötä. Ulkopuolinen sisko näkee toisin ja voi puhua elämään jotakin uutta, tuoretta, ehkä ulospääsyä.

Minä haluan olla sekä hyvä kuuntelija että siskon pelastaja.

On erinomaista, että kuulemme. On myös hyvä kuunnella oikein. Auta armias, jos kuulemme miten tahdomme!

Kuuntelemista voisi sanoa rakkauden ja armon seulaksi, siihen nimittäin tarttuu parhaimmat, elinvoimaisimmat siemenet, vaikka sinapinsiemen, josta kasvaa suurin puu ikinä ja jonka lehmustoissa on hyvä muidenkin lepäillä ja olla.

Ystäväni kiitti minua. Ihmettelin mistä. En ole pelastanut häntä, vaikka olen vuosia nähnyt tilanteen. En ole auttanut konkreettisesti, vaikka näin tarpeet. En ole tehnyt merkittävää elettä, jotta hänen elämänsä muuttuisi.

Olin kuulemma puhunut hänelle elämää.

Muistan puhuneeni, joo. Omia kokemuksia ja omaa elämää. Siinä sitä onkin, yllin kyllin.

Ehkä tämä on se, mitä jonkun kanssamatkaajan tulee kuulla. Koska siinä hän kuulee toivon, kivun, näkökulman, Jumalan, rakkauden, armon, valon, kirkkauden, inhimillisyyden, täyteyden, anteeksiannon, raakuuden, aitouden.

Toivon ääni

Minä haastan sinua olemaan ääni tänään. Ole ääni, joka rakentaa! Ole ääni, joka jakaa toivoa. Ole sana, joka rakkaudella kyseenalaistaen viitoittaa suuntaa ja tietä, ole tässä ajassa ääni, joka välittää rakkautta ja armoa, ole sinä ääni, joka löytää aina jotakin hyvää sanomista negatiivisen ja pessimistisen sijaan.

En halua laskea taakkaa jo taakoittuneen olalle, en tahdo sanoa sanoja, jotka vievät viimeisen toivon, en tahdo osoittaa heikkoutta ja virheitä, jotka kääntävät katseet ihmiseen, en halua iskeä jo lyötyä, vertavuotavaa. Unohdetaan oikeassa oleminen ja syyllisen löytäminen. Etistään ratkaisuja, jotka rakentavat ja johtavat vihreille niityille.

Me voimme olla toisemme pelastajia vain rajaan asti. ”Sisko, minä pelastan sinut” -ajatus paljastuikin pohdinnoissani illuusioksi. Ketään ei voi pelastaa, jokaisen on toimittava itse. Me voimme puhua itsellemme ja vaikuttaa omiin ajatuksiimme.

Thunder Bayssa vaikuttaneen hammaslääkärini seinällä oli taulu, jossa oli Theodora Rooseveltin mietelause:

Watch your thoughts. They become words. Watch your words. They become deeds. Watch your deeds. They become habits. Watch your habits. They become character. Character is everything.

Valvo ajatuksiasi. Niistä muodostuu elämääsi vaikuttavia sanoja, joita puhut itsellesi ja muille. Valvo sanojasi. Ne muovaavat sisimmästä nousevaa tapaasi

elää ja olla. Tutki tapojasi. Niistä muotoutuu se mitä olet, luonteesi. Ja se mitä olet, on tärkeintä.

Jumalan sanat ovat tänäkin päivänä parhain asia elämäämme. Pysyvin, muuttavin elementti läpi vuosisatojen. Annetaan sen olla niin! Ollaan siis niiden kuulijoita sekä niiden puhujia, niin voimme olla ”siskon pelastajia”, yksi sisko kerrallaan, aloittaen itsestämme.

Eliisa Selkomaa

X