Elämässäni on ollut paljon vastoinkäymisiä ja vaikeita vaiheita, joiden läpi Jumala on minua vienyt. Niiden keskellä en voi kehua olleeni erityisen nöyrä tai taipuisa ihminen. Ennemminkin itsepäinen ja joustamaton.
Kärsimys ei jalosta? Koska uskon Jumalaan, tiedän, että kärsimyksellä on oma tehtävänsä kristityn elämässä. Näin on ollut myös minun kohdallani. Tielleni osuneet kärsimykset ovat hioneet luonnettani ja venyttäneet kärsivällisyyteni rajoja. Niiden keskellä löysin myös rakastavan Isän, joka ei jätä minua koskaan yksin. Silti on niin, etteivät kärsimykset kasvattaneet vain hyvien hedelmien saldoa. Stressinsietokykyni on alentunut ja väsyn herkemmin kuin ennen.
Kun lapseni sairastui anoreksiaan ja masennukseen, jokin minussa meni lukkoon. Päätin, että en enää jaksa – olin tullut kivusta kylläiseksi. ”Nyt saavat kärsimykset minun osaltani riittää, olen kärsinyt ihan tarpeeksi!” Tämän viestin lähetin myös Jumalalle, kun kaikki energiani kului lapseni kroonistuneen itsetuhoisuuden selättämiseen.
Inhimillisesti reaktioni oli täysin ymmärrettävä. Ihminen minussa väsyi. Jumala oli lukuisat kerrat osoittanut, että hän voi kääntää myös vaikeat asiat palvelemaan hyvää. Kivusta oli puhjennut monta siunausta. Ne veivät minua eteenpäin myös kutsumuksen tiellä. Kovimman tuskan keskellä aiemmat kokemukset menettivät kuitenkin merkityksensä.
Vastarinnallani oli omat seurauksensa. Hengellisesti se tarkoitti epäluottamusta Jumalan hyvää tahtoa vastaan. Kun kerroin itselleni, etten enää jaksa, myös fyysiset voimavarani ehtyivät. Niska-hartia-alueen lihakseni jumiutuivat niin, että nielemistä ohjaava hermotus lamaantui. Syömistä ohjaavat lihakset väsyivät kesken ruokailun niin, etten enää saanut nieltyä ruokaani. Minulla oli vielä voimaa kapinoida, vaikka kuihduin niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
Selkä seinää vasten laitettuna vastarintani viimein murtui. Katkeruus, jota olin huomaamattani kerännyt sisimpääni, vei viimeisetkin voimani. Silloin nöyrryin Jumalan edessä. Tunnustin, että Hän tietää voimavarani ja sietokykyni rajat paremmin kuin minä itse. Tunnustin, että olin epäillyt Hänen rakkauttaan ja voimaansa kriisin keskellä. Annoin Hänelle uudelleen kaikki valtuudet elämässäni.
Päätin elää takki auki. Antaa kivun tulla, jos se on tullakseen! Kun olen auki Jumalan edessä, jaksan, vaikka taistelu olisi minulle inhimillisesti ylivoimainen. Jumala on luvannut antaa minulle voiman jokaiseen päivään ja hetkeen. Hän on luvannut kantaa, lohduttaa ja rohkaista. Hiuskaan minun tai läheisteni päästä ei irtoaisi hänen sitä sallimattaan.
Mitä lapselleni tänään kuuluu? ”Hyvää!”, hän vastaisi itse. Äitinä totean, että vaikka matka toipumisen tiellä on vielä kesken, voin nähdä kaikessa Mestarini kädenjäljen. Hän pitää meistä huolta.
Minna Rissanen
Äiti, vaimo ja evankelista